sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Osa 26. Ysärin helmiä

Soundgardenin Badmotorfinger ilmestyi vuonna -91 ja on yksi Grungen tärkeimmistä merkkiteoksista.


Nykyään kun aika ajoin nousee esiin näitä nostalgisia ysärikekkereitä, niin vetonaulat ovat sitä yltiökevyttä kaupallislähtöistä kamaa kuten Haddawayta, Pandoraa, Dr. Albania jne. Kaikki kunnia moiselle jumputukselle, mutta aina hieman puistattaa, koska ne ysärin todelliset helmet olivat jotain ihan muuta. Silloin 90-luvun alussahan nousi voimakkaita vastaliikkeitä kasariaikojen modernisoidulle juppikulttuurille ja elektrovetoisille mammuttituotannoille.


Gunnareiden debyytti toi tervetullutta munaa silloiseen vallitsevaan valtavirtaan.


Toki asiat alkoivat liikkumaan siihen suuntaan jo 80-luvun loppupuolella Guns ´N Roses räyhäkkäänä ja näkyvimpänä lipunkantajana. Eipä niidenkään klassikkoalbumi Appetite For Destruction lähtenyt ihan salaman lailla liitoon ja maailmanvalloitukseen, mutta levy oli kuitenkin niin vahvaa tekoa, että aika hoiti vääjäämättä tehtävänsä. Gunnareiden debyytin kansitaidekin meni vaihtoon bändin megasuosion myötä, koska alkuperäinen oli liian räväkkä. Itse ostin vinyylin heti kun se ilmestyi ja sillä alkuperäisellä ilmeellä varustettuna. Bändin vaikutus oli kyllä kaiken kaikkiaan valtava, vaikka tällä härmässäkin siihen lämmettiin yllättävän hitaasti. Bändi turposi jo melkein pelkästään tämän yhden teoksen myötä niin suureksi, kun se tänä päivänä on. Mutta tosiaan, vuosikymmenen vaihdoksen myötä tapahtui kaksi erilaista merkittävää massiivista liikettä.


Temple Of The Dog on hyvä osoitus kollektiivisesta projektista rakkaudesta lajiin.


Ensimmäinen suuri suuntaus singahti Seattlesta. Grunge. Angstinen, raaka, raskas, voimakas ja tietyllä tasolla paljon suurta tunnetta sisältävä genre. Ne kaikista suurimmat yhtyeet olivat Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice In Chains. Itse olin ostanut jostain syystä vinyyleinä AIC:in Faceliftin, Soundgardenin Badmotofingerin ja hienonhienon Temple Of Dog projektibändin levyn. Nyt voikin olla tyytyväinen etten päätynyt näiden osalta Compact Disc levyihin, sillä ysärialbumeiden arvo on myös pienistä painosmääristä johtuen arvokkaita. Tosin eipä näitä henno ikinä myydä.

Periaatteessa nämä orkat oli helppo niputtaa samaan lokeroon, mutta oikeastaan kaikki olivat todella erilaisia ja omaperäisiä. Kaikkia yhdisti kuitenkin se armottoman kova asenne ja aitous, joka välittyi vahvasti vielä silloin valtavan merkityksellisen Music Televisionin videoilta ja tietenkin sitten keikoilla. Tulihan näistäkin sitten äärimmäisen kaupallisia, mutta musiikkia ei siitä ajatuksesta lähdetty alun perin luomaan. Siinä on se valtavan iso ero siihen tanssiysäribuumiin. Yksi legenda tarttui mielellään sopivasti ohi liihottelevaan oljenkorteen pääsemällä väkevämmin takaisin maanläheisempään raaempaan ilmaisuun kasariaikojen tutkimusretkiltään, herra Neil Young. Miekkonen suorastaan tituleerattiin ”grungen kummisedäksi” ja kyllähän se Uncle Neilille tietysti sopi. Tällaiseksi grungen ”esiteokseksi” voi vaikka nostaa framille Crazy Horse kokoonpanon säestyksellä loihditun Ragged Glory albumin. Ehdottomasti toimii parhaiten vinyyliformaatissa.


Ragged Glory julkaistiin vuonna 1990.


Lisäksi Neil Young teki räyhäkkään yhteislevyn Pearl Jamin kanssa vuonna -95, joka on nimeltään Mirror Ball. On muuten sekin vinyylinä arvokas tallenne nykyään ja itse odottelen uusintapainosta vesi kielellä. Olin todistamassa Helsingissä Pearl Jamin ja Niilon yhteiskeikkaa, jonka himaan hoiti sillä kertaa kummisetä. Helmihillojen solisti Eddie Vedder oli silloin niin tutkalla, että heidän keikka vesittyi lähes täydellisesti. Olen nyt nähnyt bändin myöhemmin pariin otteeseen ulkomailla ja keikat ovat olleet ihan parhaimpien esiintymisen joukossa joita olen ollut kautta aikain todistamassa. Ne stadin sekoilut on annettu jo kauan sitten anteeksi.


Pearl Jam, Vitalogy osoitti bändin olevan muutakin kuin yhden tyylisuunnan edustaja.


Keikoista puheen ollen, Alice In Chainsia pääsin todistamaan heidän ensimmäisellä loistavalla Tavastian keikallaan, jossa pääsin jopa vaihtamaan pari sanasta nyt jo edes menneen solisti Layne Stanleyn kanssa. Nirvanan festarikeikka Ruisrockissa -92 ei suurempia elämysmuistikuvia jättänyt, mutta tulipa nähtyä. Ehkä sillä kertaa olin itse liian tutkalla. Ainoastaan näistä suurista Soundgarden jäi näkemättä, mutta sentäs Chris Cornellin soolokeikkaa tuli todistettua ja hänen toisen myöhäisemmän bändin Audioslaven energisen esiintymisen Helsingin jäähallissa. Kaiken kaikkiaan tämä suuntaus oli todella suurta herkkua ja tärkeässä roolissa allekirjoittaneen aikuisuuteen astumisen riiteissä ja myös siihen, että myös tänä päivänä vaadin musiikilta, oli se sitten minkä genren edustaja tahansa, aitoa asennetta. Liian kaupallisuutta lipova setup alkaa aina pykimään nopeasti vastaan ja kipunat katoavat heti alkuunsa. Muita mainittavia ysärikukoistuksessaan liihottelevia amerikanakteja olivat mm. Stone Temple Pilots, Rage Against The Machine, The Smashins Pumpkins, Faith No More, Foo Fighters, Live, Jeff Buckley, R.E.M. ja Dave Matthews Band, jotka niputan mielelläni hieman laakeampaan samaan asenteelliseen laariin.

Vinyyliharrastuksen kantilta ysärin keräily on sinänsä hieman haastavampaa, koska albumit maksavat originaaleina aika lailla, mutta onneksi uusintapainoksiakin on alkanut ilmestymään jo kelpo lailla. Toistaiseksi suurin osa tämän hienon vuosikymmenen tuotoksista saa kelvata CD-levyinä, mutta tärkeimmät aarteet on ollut ihan pakko hankkia vinyyleinä, koska niin se vaan on. Kyllähän sen tiedätte ja hyvin ymmärrätte.


Oasisksen debyytin avausbiisi tekee asian heti selväksi. Rock n´Roll Star vakuuttaa edelleen.


Toinen suuri merkittävä suuntaus oli tietysti ns. brittipopin uusi uljas nousu aivan kirkkaimpiin parrasvaloihin. Todella väkevä nippu aivan mielettömän upeita ja persoonallisia orkestereita nousi isosti esille juuri 90-luvun alkupuoliskon aikana. Siis aivan käsittämätön runsauden sarvi ja jokainen bändi osasi älykkäästi jalostaa aiempaa perimää uuteen kaapuun laitettuna. Kaikkia näitä bändejä yhdisti oikeastaan suunnaton itsevarmuus ja erinomainen kyky tehdä nimenomaan melodisesti koukuttavia sävellyksiä. Miettikääpäs nyt mitä bändejä: Oasis, Suede, Primal Scream, Pulp, Blur, The Verve, Radiohead, Manic Street Preachers, The Stone Roses, Kula Shaker, Ash, Supergrass ja kaikilla ihan oma tunnistettava tyylinsä. Olen todella iloinen, että pääsin kokemaan ja elämään myös tämän upean kukoistuksen kauden, joka tuotti uskomattoman määrän ”uuden ajan klassikoita” ja jos tämä maasto on jäänyt naaraamatta, suosittelen kyllä enemmän kuin lämpimästi sitä nuuskimaan. 

Myöhemmin nämäkin bändit menettivät sen terävimmän tenhonsa osin elektronisoitumisen ja tietokoneiden tuomien suunnattomien tuotannollisten mahdollisuuksien myötä. Tietenkin moni väittää, että ne taiteellisesti parhaimmat palat tulivat vasta tämän myötä ja hyvä jos maittaa, mutta se alkuperäinen voima ja energia puuttuu tästä tietsikoilla ohjelmoidusta bittivirrasta.


The Black Crowesin kolmas kiekko Amorica on nykyrockin klassikko, joka kumartaa 70-luvun perinteelle.

  
Kuitenkin kaksi todella isoa juttua nousi itselle esille näiden edellä mainittujen massiivisten suuntausten yläpuolelle ja molemmat lainasivat hyvinkin suoraan sieltä kultaiselta 70-luvulta. Molemmat vieläpä tekivät sen niin korskean uljaasti, että ne ovat edelleen vankkoja suosikkeja omassa katalogissa. The Black Crowes ja Lenny Kravitz. Mustat korpit jatkoivat syvän etelän southern-rock perinnettä unohtamatta sielukasta tulkintaa. Kravitz taasen tuoden soppaan mukaan funkahtavaa poljentoa ja John Lennonin melodisuutta sekä minimalistisuutta. Juuri näiden albumeiden ansiosta, aloinkin alun perin tutustumaan syvemmin 60- ja 70 -luvun meininkeihin, joita olen aiemmissa kirjoituksissa paljolti ruotinut. Näiden artistien julkaisut löytyvät kaikki vinyyleinä hyllystä ja ovat edelleen aktiivisesti soitossa. Yhden Kravitzin tilasin aina Japanista asti, onneksi on Discogs kauppapalvelu olemassa, jonka avulla homma hoitui helpommin.



Kravitz iskussa ja Slash on mukana Always On The Run viisussa. Lennyn ilmakitara on muuten tosi tyylikäs.


Oliko siis 90-luku siis rockin ”se viimeinen suuri nousu” ennen trendivetoisen tanssimusiikin markkinoiden valtaamista? Vai vieläkö rock nostaa päätään ja synnyttää jonkinlaisen suuren aallon, jonka myötä nuoriso liputtaa vielä kerran tämän rouheamman ilmaisun puolesta? Sitä hartaasti vielä toivon ja aika sen näyttää. Näistä musahommeleista kun ei oikein aina tiedä.



sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Osa 25. Höntöntönttöä - peittyvätkö mediavirrat muoviroskaan?




Euroviisut. Tuo musiikkimaailman suuri kummajainen. Kilpailu, joka vuosittain kokoaa eurooppalaiset ihmettelemään monikulttuurisia esityksiä ja kannustamaan oman maansa edustajaa. Viisut ovat jo kauan olleet viihdekilpailu, jota ei ole yleisesti (tietääkseni) yleisössä otettu ihan hirveän vakavasti, vaan siinä saunan jälkeen (koti)kaljan kyllästämällä kotisohvalla on virnistelty kaikelle kummallisuudelle ja äimistelty mitä ihmeellisimpiä esityksiä. Vaan nyt on toisin. Oikeastaan, koko musiikkibisneksen yltiökaupallinen ajankuva heijastuu entistä vahvemmin myös tähän ennen niin tuiki turvalliseen pehmoperheohjelmaan.




Kaiken näkee varsinkin suomen valmistautumisessa tähän nyt muka maailman tärkeimmän kilpailun voittamiseen. Valitaan kabinetissa kansainvälisissä talent-kilpailuissa mahdollisimman monia miellyttävä esiintyjä, jota sitten tuunaataan isolla tuottaja-höösääjä-joukkiolla ja rakennetaan sellaista myös mahdollisimman monia miellyttävää oikein viimeisen päälle trendikästä listahittimusaa. Mihin katosi se Euroviisujen karsintojen alkuperäinen idea monipuolisesta rikkaasta ja jopa persoonallisestakin tarjonnasta, jota ihmiset pääsevät joukolla äänestelemään? Nyt voittajaa leivotaan hinnalla millä hyvänsä ja mikä törkeintä, veromaksajien rahoilla, aivan kuten niissä vähän pelottavissa amerikkalaisissa lapsimissikisoissa. Isketään kaikki samaan varmalta tuntuvaan muottiin ja kaavaan. On säihkettä, komeaa lavastetta, tarkkaan mietittyä ja aiempiin hittikaavoihin pohjautuvaa sävellyskoukkua, paljasta pintaa, samanlaisia taustatanssijoita, kuin jokaisessa muussakin trendivideossa samanlaisilla liikkeillä ja hemmetin isoa komeeta kamera-ajoa. Vaan kun ei pili värähdä. Ei sitten yhtään, ei jumankauta millin tuhannesosan vertaa! Sama kuin söisi herkkunälkäänsä steariinista duunattua kynttiläomenaa. Ei tule edes oksennusreflektiä. Kyllä tulee ABBA:aa iso ikävä.


Päheet kannet tässä ABBAn kokoelmalevyssä.


Euroviisut ovat aina olleet sellainen sympaattinen ”spedeilysirkus”. Nyt sekin alkaa peittymään tylsään kaupalliseen kaapuun, jota kautta yritetään tavoittaa yhdellä kertaa ne samat miljoonat massat, joita laulutalent-ohjelmien taukoamattomalla sulkutulituksella tykitetään. Tämä musiikkialalla yhä selvemmin esillä oleva yltiökaupallisuus tietysti ohjaa tarjonnan väkisinkin tiettyyn suuntaan, koska tavoiteltavat rahat ovat niin suuria. Tarjonta yksipuolistuu juuri siihen suuntaan, jota eniten striimipalveluvirroissa klikkaillaan (huom. biisejä ei tarvitse välttämättä edes kuunnella rahavirtojen kannalta). Raflaava biisin nimi, tutut biisimaneerit, auto-tunella kyllästetty laulusoundi ja kynsi- ja meikkistudioilla vimpan päälle viimeistelty esittäjä mahdollisimman seksikkäällä ryhmätanssivetoisella konseptilla. Siinä menestysresepti, jota jauhetaan pakonomaisesti hitistä toiseen voittopokaalien himo silmissä. Hohhoijaa. Norppa-live ajaa kirkkaasti ihan joka suunnasta ohi kiinnostavuuden tasolla. Korostan, että nyt puhun siitä mitä kaupallisesti voimakkaasti nostetaan esille.


Norppa hengittää livenä, suomen euroviisubiisi ei niinkään.

Ilmiö toistuu voimakkaasti striimauspalveluiden tyrkytysosastoilla eli mainosbannereissa ja ennen kaikkea soittolistoilla. Isojen levy-yhtiöiden vasta-argumenttina on, että nythän kaikki musiikki on kaikille helposti saatavilla, mutta vinha totuus on kuitenkin siinä, että massamarkkinointiin päätyy suurimmalta osin se trendikkäin ja helpoiten klikkejä kahmiva materiaali. Suurin ongelma on siinä, että marginaalisemman musiikin tekemisestä lähtee se viimeinenkin järjen hiven.

Yhtään väheksymättä yksittäisiä lahjakkaita artisteja ja idolivalmennuksissa trimmatuiden esiintyjien laulu- tahi show-taitoja, niin sillä ei ole tässä isossa kuvassa enää suurta merkitystä. Musiikki on kiedottu kiivaan kilpailun ympärille, mikä on taiteessa oikeastaan aika outoa. On tuomaristoa, raatia, tehovalmentajaa ja kaikenlaista mentoripelleä, tärkeinä tottakai. Tämän kaiken muovituotannon seasta, kun ei enää tahdo nähdä niitä kaikkia oikeita aitoja musiikkimeren rikkauksia ja lajien kirjoja, erilaisine ja näköisine otuksineen ja äänineen. Saati ne nuoret untuvikot musiikinkuluttajat, kun raukkaparat eivät ole edes koskaan aitoa äänikorallia nähneet sen tappiinsa sponsoroidun markkinahattaran lomasta. Limainen ja botoxinen höntöntönttö lilluu sitkeästi pinnalla tyrkyllä, jota valtamediat kilpaa suoltavat ja miljarditulosta tahkoavat globaalit suurlevy-yhtiöt ruokkivat.


Ei niin hämmentäisi, jos luopuisi musiikilla kilpailemisen. Mutta onko enää muita teitä esille kuin kilpailut? 

Jotkut saattavat tällaisille kirjoituksille heristää sormeaan, että älä sinä puutu meidän rakastamiin Euroviisuihin. En varmasti puuttuisikaan, jos myös minun rahojani ei sinne tuhlattaisi! Olisi kiva nähdä tämänkin Lissabon-retken hintalappu, eriteltynä kiitos.

Edit: (kiitos eräälle lukijalle kysymyksestä, että mites tämä nyt liittyy vinyyleihin) No sillä tavalla, että jos nykykehitys jatkuu samanlaisena, niin ainakaan pienempien artistien ja bändien vinyylien painattaminen muuttuu hyvin vaikeaksi. Oikeastaan kysymys on siitä, kun koko musiikin tuotanto täytyy kustantaa kokonaan itse, niin kuinka paljon haluat polttaa omaa rahaa siihen, että musiikkisi päätyy vinyylinä myyntiin yhä harvenevaan uutta musiikkia kauppaavaan levykauppaverkostoon. On nimittäin kustannuksellisesti ihan sama, painatko levyä 100 vai 500 kpl. On ehkä hyvä muistaa, että aika harvassa on suomessa enää sellaiset artistit, jotka myyvät ylipäätänsä fyysisiä levyjä yli tuhatta kappaletta. Totuus on aika karu täällä härmässä. Vaikka kaikkea ei mitata rahassa, mutta jos markkinat näivettyvät liikaa, niin tosi hankalaksi menee. Nyt keikutaan jo ihan siinä rajoilla. Siinä mielessä te kaikki vinyylin vinguttajat olette ihan olennaisessa roolissa monimuotoisen musiikkikulttuurin säilyttämisessä. Respect.

Joko olisi siis aika herätä? Kuinka siivotaan musiikkivirrat liiasta muovista, ennen kuin on jo liian myöhäistä? Missä on ne vastavoimat, jotka oikeasti alkaisivat muuttamaan musiikkibisneksen liian keskittyneitä valtarakenteita vai onko se jo täysin mahdotonta? Vai eikö ketään enää oikeasti kiinnosta?

Kommentoikaa! Jakakaa! Toimikaa! Onhan vielä olemassa pienen pieni toivonkipinä... 

Nm. Musiikin tulevaisuudesta huolestunut setämies


Ps. Kaikkien aikojen kirkkain Euroviisuvoittaja ABBA julkaisee uutta musiikkia 35-vuoden jälkeen.




lauantai 12. toukokuuta 2018

Puotiesittelyssä - Fresh Garbage Records

Spåra tulee melkein oven eteen ja viereisessä pubissa on hyvä sammuttaa janoa ja tutkia saalista.

Sarjassa toinen myymäläesittely onkin luonnollista töräyttää toisesta lempikaupastani. Tämä piti kirjoittaa jo paljon aiemmin, mutta kun olin sitä juuri alkamaisillani tekemään, niin puodin suurvisiiri Petri ilmoittikin yllättäen muuttoaikeistaan. Freshissä tulikin vierailtua suhtkoht taajaan silloin kun se sijaitsi näppärästi fillarireittini varrella Helsingin Kalasatamassa, mutta nyt kun muutto tuli Mannerheimintie (Route) 66:seen, niin tässähän vierähti piruvie muutama kuukausi ennen kuin pääsin ensivisiitille. Siinä sen huomaa, että tässä hektisessä elämänvaiheessa kivijalkojen sijainti on todella olennaista. 


Portaita pitkin keltsuun ja ruoppaamaan!

Noh, tänään tuli sen verran harvinaista luppoaikaa, että kurvailin hieman pidemmän fillarilenkin ja parkkeerasin sladissa uusille mestoille. Törkkäsin osoitteen Google mapsiin ja aloin polkemaan, kunnes huomasin, että hakukonejätti juksasi väärälle rastille. Tsekkasin siinä eksyksissäni levykaupan omilta kotisivuilta, että levykäisiä pääsee noukkimaan aivan vuonna 1935 valmistunutta Töölön kisahallia vastapäätä. Siitäpä salamana sotkuti sotkuti oikean porttikongin kohdalle. Kyllä, liikkeeseen ei mennä suoraan kadulta, vaan porttikongin syvennyksen sivuovesta. Siinä on sisäänkäynnin yläpuolella sitten komia uudenkarhea valokyltti logoineen, joten siitäpä sitten vaan rohkeesti inuksiin.


Tästä sisään!



"Viimeksi saapuneista" tekee hyviä löytöjä. Laarit täydentyvät jatkuvalla syötöllä.

Vaikka lokaatio oli nyt uusi, niin kaupan yleiskonsepti on pysynyt samana. Ne tämän kaupan kaikkein houkuttelevimmat laarit ovat säilyttäneet olemassa olonsa eli ”Viimeksi saapuneet”-laatikot. Näistä olen nimittäin napsinut kokoelmani parhaimpia löytöjä, varsinkin hieman ”marginaalisimmista” genreistä, kuten proge, soul, funk ja 60-luvun jutuista. Tämäkään kerta ei tehnyt poikkeusta. Viimeksi saapuneista ruoppasin välittömästi muutaman huippunaarauksen, Lenny Kravitzin Circus -maxisinkun, Peter Gabrielin Passion tuplan ja John Lennon And Yoko Ono, Two Virginsin (usa orkkis -68). Vieläpä sopuhintainen saalis! Sattumoisin Kravitz muuten julkaisi justiinsa tänään uuden liki 8 minuuttisen singlen It’s Enough, jota kuuntelen tätä kirjoittaessani. Äärimmäisen maukasta bassottelua ja muutenkin kelpo ralli.


Johnin ja Yokon albumin takapuoli.

Lisäksi kannattaa tiirailla tämän kivijalkakellarin seinille, jossa on tietysti ripustettuna hieman makoisampia paloja, mutta ei välttämäti erityisen kalliita. Erään toisen asiakkaan suosittelemana nappasin tämän Tom Waitsin viimeisimmän studioalbumin vuodelta 2011 parin kympin hintaan. Kerrankin aloitan jonkun legendaarisen artistiin tutustumisen täten uusimmasta albumista. Puhdas intuitiohankinta, mutta vain sillä tavalla voi laajentaa musiikillista ymmärrystä. On muuten ihan eri asia korkata uusi musa rauhassa vinyyliltä, kun pikaisesti ahmia hajuttomassa ja mauttomassa striimipalvelussa. Mainittakoon, että tämä Bad As Me -albumi kuulostaa todella maittavalta, hienoa oivaltavaa maanläheistä soundimaailmaa ja selkeesti ihan oma keitos Tompalla porisemassa. Kiitos suosituksesta sille toiselle vihkiytyneelle vinguttajalle, joka koppasi puodista matkaan Mars Voltan hieman harvinaisemman julkaisun.




Kahlasin myös ns. peruslaarit läpi, joissa mukavasti normi rockpopin lisäksi eroteltuna soul/funk/reggea/disco-, heavy-, blues-, jazz, psykedelia-, proge-, hip hop ja kotimaisten tärkeimmät keräily-lodjut jne. Kaikkea siis on tarjolla, paitsi niitä joutavanpäiväisiä kirppisjuustoja! Paikka on sen verran kompakti, että kokonaistarjonta on aika ripeästi skannattu. Vinkkinä, että parhaat namupalat kahmii niin, että vierailee puodissa kurkkimassa säännöllisen taajaan. Palvelu on asiallista, lätyistä voi lätistä joutavia ja kysellä tyhmiä. Meininki on yhdellä sanalla kuvattuna, reilua. Hinnoittelu on kohdillaan ja isompia settejä kahmiessa voi neuvotella könttähintaakin. Levyt ovat asiallisesti kuntoluokiteltu ja jos on jotain tuotteessa huomautettavaa, niin se on avoimesti kerrottu. Hintalaput ovat sellaista matskua, että ne saa helposti irti jälkiä jättämättä! Levyjen syväpesukin hoituu pientä korvausta vastaan.



Seinillä onpi herkkuja.

Pääsääntöisesti laarit ovat mukavan väljiä, mutta parissa kohtaa teki hieman tiukkaa plärätä. Joutui siis oikein nappaamaan pienen nivaskan välistä veks, jotta homma kävi näpsäkämmin. Eipä tosin suuri vaiva sekään. Suurin puute tai häiritsevä tekijä uudessa paikassa oli kehnohko valaistus. Tällainen ikänäöstä kärsivä keski-ikäinen joutui hieman tihrustelemaan hämärässä, koska valojen sijoittelukin oli hippasen pielessä, niin että oma ruho loi varjoa kulloinkin ruopattavaan laariin. Ankara ja kiivas kauhoja ottaa tietenkin oman otsalampun messiin seuraavalle pyyntireissulle. Mainitsin sinä päivänä kauppiasta tuuraavalle myyjälle tietenkin asiasta, koska vain rehtiä palautetta antamalla voi toivoa parannusta. Koska paikka on vastikään avattu, niin uskon että lamputkin asettuvat kyllä pian oikeisiin asentoihin.


Liimanäppi hamuaa seiskaa.

Tosiaan, jos Suomen kansallisoopperan tönö löytyy, niin siitä jolkottelee noin 5 minsaa Fresh Garbage Recordsin ovelle. Kannattaa käydä ehdottomasti tutustumassa kauempaakin, jos retki Helsinkiin on suunnitteilla. Aisniin, mestassa on myös jonkin verran seiskatuumaisia, joten sinkuloiden metsästäjille myös piipahtamisen arvoista. Kaiken kaikkiaan siis loistomesta ja juuri sellainen sopivan hämyinen aarrekätkö erinomaisten herkkupalojen metsästykseen. Tämä on nimenomaan erityispaikka mistä voi löytää oikeastaan ihan mitä vain mahtavaa musiikkia!

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Osa 24. Takaa-ajofunkin alkeita



The Undisputed Truth, Face To Face With The Truth, uk painos -72.



Ei katujen kuninkaallisiksi päästä rajun rock and rollin tahdissa. Eikä edes punkin tai rapin. Katu-uskottavuus mitataan kaulusten pituudessa ja askeleen notkeissa rytmissä. Kun on ottanut haltuun takaa-ajofunkin alkeet, niin arkitoimien diilaus sujuu vaivatta ja haaremi kasvaa vauhdilla.

Ei ole mitään sattumaa, että Quentin Tarantinon Jackie Brown elokuvaa rytmittää funkahtavat soul tahdit. Kuvittele taustalle EDM-jyskettä pariksi tunniksi. Ei oikein lähtisi. Funkissa on nimittäin viipyilevää vaaran tunnetta ja jumankauta jännitettä! Tsekkaa vaikkapa Shaft, Across 110th Street tai Superfly leffojen soundtrackit. Silkkaa äänisifonkia sielulle.


Isaac Hayes, Shaft, orig. usa painos -71.
Jackie Brown elokuvassa oleva biisi on tässä alkuperäisessä yhteydessä.


Mikään ei ole niin kutkuttavaa, kuin kuunnella auringon laskiessa, yhdellä jääpalalla maustettu neliön muotoinen whiskey-lasi käpälässä, Curtis Mayfieldin hypnoottista soulfunk-latinkia. Tai sitten The Undisputed Truth -ryhmän lähes ikuisuuksia kestäviä biisipaisutuksia, samalla kun kiillottelet faijalta perityn kireästi nirskuvan 70-luvun puolipitkän nahkatakin suurta hopeasolkea.


Curtis Mayfield, Curtis, uk painos, -70 (Buddah Records)


Funk musaa enemmän eri asioihin yhytettynä, koko hemmetin maa toimisi monin paikoin paljon jouhevammin. Suomen potkupallon maajoukkue saisi otteisiinsa tarvittavaa rentoutta ja taatusti näyttävämpiä maaleja, koulujen köökeissä muhisi maittavammat padat ja politiikassa ei kiristeltäisi pipoja niin kiivaaseen tahtiin, jos vain ymmärreittäisiin pistää tätä jaloa ääniaaltoa eettereihin. Radiot ja mediat vaan suoltamaan enemmän näitä kututahteja, niin saadaan tämä härmän hyytynyt syntyvyyskin kerta rytinällä uuteen kukoistukseen. Lahjetta leveemmäksi ja lanteisiin lisäeloa.


Kaikki ovat kuulleet tällä albumilla olevan funk-instrumentaalin, mutta harva tietää, että sen esittää tämä upea Skotlantilainen funk-orkesteri. (uk-painos -74.) ps. Average tarkoittaa keskinkertaista soittajaa, bändin knoppi.


Mutta miksi funk on vajonnut marginaaliin? No siksi, koska jengi pelkää. Keskivertohiihtäjän turvallisuuden tunne suosii keskimäärin vastaanottamaan sellaista keskivertohuttua, joka antaa ärsykkeitä mahdollisimman vähän, mutta tuo sellaista ihan kivaa fiilistä, että voi ihan vähän heiluttaa käsiä keikalla siellä takarivin tuntumassa. Sitä sitten tasaisen mukavasti kuluttajia palvelevista tuotantoyhtiöistä ja ihanissa töllötinformaateissa tarjoillaan. Napakka potku kiiwille tällaisille tylsille toimille. Funkia lautaselle ja sassiin! Saadaan tähänkin kansaan vähän eloa, rentoutta ja itsevarmuutta!


Stevie Wonerin 70-luvun tuotanto on käytännössä täydellistä hallintaa.


Kun puhutaan funkista, niin luonnollisesti siihen lähes aina ensimmäiseksi liitetään James Brown, eikä syyttä suotta. Liukasliikkeinen legenda oli kuitenkin tyylisuunnan merkittävin kehittäjä ja alkuvoima. Jostain ihmeen kumman syystä itselleni maestron levyjä ei ole vielä ainuttakaan tulla tupsahtanut. Mutta paljon muuta mielenkiintoista toki. Huikeimmat funk-aakkoset löytyvät mielestäni Stevie Wonderin 70-luvun rappauksista. Ne ovat sellaista totaalista ylivoimaa, jonka edessä ei voi muuta kuin polvistua ja huutaa hallelujaa. Vink: on muuten myös todella erinomaista aerobic musiikkia.


Betty Davisin viimeinen lätty julkaistiin vasta 2009, vaikka se nauhoitettiin jo vuonna -79. 


Korvia punottavimmat tamppaukset löytyvät Betty Davisin albumeilta. Nämä eivät ole kuitenkaan vain pikkutuhmia tahteja, vaan aitoa A-luokan lapontaa todella kovilla muusikoilla ryyditettynä. Siitä on mukava jatkaa teemaa Ohio Playersin huipputuotantoon ja siihen kylkeen tietysti Sly & The Family Stonet ja Funkadelicit, niin tymäkämmät tanhut ovat jo vakaassa plaanissa.


Sly & The Family Stone, There's A Riot Goin' On, Netherlands -71.


Itseä viehättää kovasti myös musatyylit, joihin on salakavalasti ujutettu funk-vaikutteita. Hyvänä esimerkkinä tietysti 70-luvun upeat disco-levyt ja vaikkapa Lenny Kravitzin tuotannollisesti taitavat rock-viisut tai jopa joissakin heavymätöissä, esim. Clutch -bändin tuotannossa, jonka myötä bändi onkin genren yksi groovein orkesteri. Toki Hip-Hip on osin funkista vaikutteita lainannut genre, mutta jääköön se tässä yhteydessä hehkuttamatta, kun en siitä ole juurikaan innostunut. Puhelaulu ei vaan sytytä, eikä sämpläys, mutta ymmärrän hyvin jos joku siitä diggaa.


B.T. Express, Non-Stop edustaa erinomaista discofunk musatyyliä. usa painos -75.


Funkin vetovoiman perusta valetaan komppipuolella, joten rumpu-bassoakselin täytyy olla saumattoman timanttista tekoa. Siihen päälle sitten kuorrutetaan wah wah-kitarat ja muut skittapörinät, poikkihuilut, torvisektiot, klavinetit, bongot sekä järjetön kirjo erilaisia perkussioita. Päälle persoonalliset ja soulpohjaiset laulut ja sitten vaan tamppaamaan, paisuttamaan ja toistoa toiston päälle. Pahaa laittoa ja ankaraa ajoa!


Multi-instrumentalisti Jimmy Castorin erittäin väkevä albumi vuodelta -72 on ahkerasti sämplätty hip hopin kierrätyksiin. 


Jotta maailmasta tulisi edes hitusen lungimpi mesta, niin pitäisköhän tehdä anomus opetusministeriöön, että koulujen musiikkitunneille saataisiin yksi kaikille oppilaille pakollinen kurssi; takaa-ajofunkin alkeita.



Etta Jamesin funk-albumi vuodelta -73 ei jätä kylmäksi.


keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Osa 23. Kiire jo on, kiire jo on!

Rushin debyytti vuodelta -74.



Aika.

Tuo ihmisen auringonkierron mukaan ja siitä pienempiin ja suurempiin aikayksikköihin laatima monsteri. Ei riitä, että valoisaan aikaan saa puhdetyöt hoidettua, vaan organisointia riittää nykyään 24/7 tyylisesti ja eri Outlook kalentereja synkaten, mobiilivehkeiden muistutuksien ja eri viestintäapplikaatioiden kera ryyditettynä. Huh. Pahimmillaan koko elokulku on tappiinsa aikataulutettua ja sen perässä rimpuilua.

No mutta. Onhan sitä vielä asioita, joita ajan hammas ja hektinen elämärytmi ei ole päässyt vielä kokonaan eltaannuttamaan. Erilaisia sellaisia peruskalliotoimintoja, joihin kellokaulat eivät oikein sovi ja munakelloja ei tarvitse mukaan muistutuksineen häiriköimään. Sellaisia ajanvietteitä kuten kalastus, puutarhan hoito, metsässä samoilu, tikanheitto ja tietysti vinyylien kuunteleminen.

Eräässä ammattimusiikin seminaarissa maan yhden johtavan suuren levy-yhtiön markkinointimiekkonen esitteli nykykuluttajien musiikkitottumuksia striimauspalveluissa (joita nuoriso luonnollisesti käyttää eniten) ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä. Jengi kuuntelee yhtä biisiä about muutaman sekunnin! Siis hä? Melkoista skippailua. Eipä siinä vielä mitään. Nerokas oivallus tästä oli sitten se, että myös musiikkituotannon täytyy vastata tähän maanishektiseen kulutuskäyttäytymiseen. Kuulemma biisin täytyy koukuttaa välittömästi, vähintään 7 sekunnin aikana! Joten kappale tuotetaan lähtemään vetävällä kertsillä liikkelle tai jotenkin tutulla tavalla tahi trendikkäästi valtavirtoja syleilevällä lipaisulla. Voi hyvänen aika. Siis aivan posketon päätelmä ja todellakin koko musiikin tekemistä ja luomisen monimuotoisuutta näivettävä analyysi, anal-yysistä sanon minä. 

Eihän sitä nyt pentele sentähän kuluttajien ehdoilla aleta musaa lähtökohtaisesti duunamaan, vaan kyllähän siihen täytyy persoonallinen taiteellinen omakohtainen vahva leima iskeä ja pukea sellaiseen kaapuun, mikä saattaisi tuoda markkinoille jotakin uutta yllättävää. Tai sitten muuten vain genreä kumartavaa hieman erilaista kudelmaa sekä syvempää sanomaa syleilevää sävellyskulmaa. Sellaista ehdoitta tehtyä luomistyötä rakkaudesta lajiin. En siis voinut kuin äimistellä tätä aikalailla ahneuteen perustuvaa johtopäätöstä. Kauas on pitkä matka. Onneksi kaikki eivät ajattele samalla tavalla.


2112 albumin avausraidan kesto on 20 minuuttia ja 37 sekuntia. 


Onneksi on vielä aika ja paikka toisenlaisillekin musiikkinautintotottumuksille, jotka perustuvat aivan muuhun kuin tehokkuuteen tai trendivetoiseen klikkimetsästykseen ja rahantekoon. On olemassa yllättävänkin suuri, mutta aika näkymätön joukko musiikin kuuntelijoita, jotka antavat aikaa albumikokonaisuuksille, taiteelliselle kokonaisnäkemykselle, haastaville biiseille ja monimuotoiselle persoonalliselle ilmaisulle. Yksi iso osa näistä diggareista ovat vinyylin vinguttajia. Niitä fyysisten albumeiden keräilijöitä ja kokonaisia albumeita kuuntelevia oman musiikkimaksunsa asiantuntijoita, joiden jokaisesta kuuntelukerrasta ei jää datajälkeä, eikä laskuriin tietoa, kuinka pitkään sitä ollaankaan tänään keskimäärin kuunneltu. Mystinen marginaalijoukkio, jotka jaksavat nysvätä levyjensä parissa, tutkien albumeiden taustoja, tekovaiheita, musiikkihistoriaa, artistikirjallisuutta, kansitaiteen tekovaiheita, pakkauksen liitetiedostoja ja jopa puhdistella aarteitansa. 
TÄMÄ porukka on sitä musiikin kuluttamisen nokkimisjärjestyksen huippueliittiä. Niitä asiaan syvästi vihkiytyneitä harrastajia, joille eivät pelkät striimipalveluiden hottislistat anna käytännössä juurikaan mitään lisäarvoa. NÄMÄ musiikinrakastajat, jotka antavat kuuntelemalleen musiikilleen aikaa. Sitä aikaa, jota ei lasketa sekuntikelloilla, datalaskureilla, eikä millään musiikinkulutusmittareilla. Vaan sitä samaa aikaa, jota kulutetaan kalastaessa, puutarhan hoidossa, metsässä samoilemisessa, tikan heitossa. Sitä ajatonta aikaa, jota ei voi edes ajaksi kutsua, koska sitä ei tunnista ajan kuluksi, koska se on sitä hetkessä elämistä, tässä ja nyt.


Rushin Moving Pictures vinyylin mukana tuli yllättäen alkuperäinen Tour Book.


Jos minulla olisi aikakone, niin kytkisin vipuni asennon siihen aikaan, jolloin ei ollut vielä niin pirun kiire ja suuntaisin itseni Rushin keikalle. Kuuntelemaan tuota ajatonta musiikkia ja sellaisia biisejä, joita ei ole kellon mukaan sinkkubiiseiksi sävelletty tai mahdollisimman paljon klikkejä tavoittelemaan nimetty. Vaan sen mukaan, mitä biisi valmistuakseen aidosti sisuksiinsa ja ympärilleen todella tarvitsee.

Tämän kirjoittamiseen meni muuten taukoineen aikaa 2 tuntia ja 20 minuuttia ja 15 sekuntia. Oliko tämäkin siis ajan hukkaa? No, aikansa kutakin. Erään uuden teorian mukaan mustassa aukossa aika vääristyy niin, että menneisyyskin katoaa, joten ei kai sillä niin suurta väliä lopulta ole.

Palataan asiaan siis jonkin ajan kuluttua, mutta sillä aikaa, vaikka aikaa tappaakseenne, kuunnelkaa Rushin vinyyleitä. Ilman kiirettä. Ajan kanssa.
   

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Osa 22. Kuningattaren ahterit

Queen , Jazz,1. uk painos -78,



Tein pari vuotta sitten erään elämäni järkevimmän päätökseni. Hylkäsin kotteron ja pistin polkuanturat hommiin. Tuo mukavuuden maksimointia herisyttävä peltilehmä kaikkine lisävarusteineen on vallannut melkoisen ”must be” -osuuden ihmisten elämässä, eikä ihme. Mutta päätinpä testata ja uhmata, miten sitä näin kaupunkiolosuhteissa julkisen liikenteen varassa tuleekaan tällainen keski-ikäinen ihmispolo toimeen. Totuus on kuitenkin se, että ruuhkaisilla stadin kaduilla ei automobiililla pääse juuri kolmeakybää kovempaa, oli sitten minkälaiset turboahtimet tahi takasiivekkeet tahansa. Empiiristen tutkimusten mukaan duunimatkani lopulta sujahti kaikista nopeinten tällä yhdellä ihmisen nerokkaimmalla keksinnöllä, polkupyörällä. Syvä kumarrus muinaisille Sumerialaisille ja ranskalaiselle vaunusepälle Pierre Michauxille erinomaisista fillari-ideoinneista.

Heti kun muutaman ajokerran jälkeen löytyi sutjakka duunireitti ja se tärkeä rutiini sotkemiseen, niin sitä vasta valkenikin, kuinka hemmetin paljon hyötyä tässä toiminnassa onkaan! Kunto nousee kohisten, mieli ei stressaannu autojonoissa kökkiessä, saa runsaasti raitista (ja ei niin raitista) ulkoilmaa, näkee mahtavia maisemia ja kokee konkreettisesti vuodenajan muutokset, pumppu diggaa, kahisevaa säästyy tolkuttomasti, eikä parkkipaikkojen etsimiseen tarvitse hukata energiaa hetkeäkään ja sakkojen määrä nollautuu.

Lisäksi täytyy mainita, että se pahin pyöräilykeli ei todellakaan ole syksyn vaakasateet tahi talven viiltävät paukkupakkasviimat, vaan säistä se kaikkein julmin, juhannussää! Tämän karmeuden koin, kun sortsit jalassa painelin menemään ja yllättäin nousi armoton ukkos-inferno paukalonpään kokoisine raekuuroineen ryyditettynä 0-asteisella rankkasateella. Siitä välitön kokovartalojääpuikotus, vaan pakko oli sotkea väkisin sinihuulin eteenpäin, koska olin ylittämässä siltaa vailla suojaa. Traumaattinen kokemus kerta kaikkiaan, mutta jälkeenpäin ajateltuna jäi sellainen "suuren" seikkailijan nasta jälkimaku. Vanhainkodissa tarinassa rakeet ovat jo golfpallon kokoisia ja kypäräkin iskuista haljenneena ja pari varvasta hypotermian jälkimainingeista amputoituna.


Juhannussään pieksemänä.


Notta, mitäs sitä kaikilla säästyneillä pennosilla sitten voikaan tehdä. Vuositasolla säästö onkin sen verran sievoinen setelipinkka, että sitä voi ylimääräisellä mammonalla tehdä ulkomaan matkaa pahinta kaamosta taittamaan, siivuttaa sisäfilettä reikäleivän päälle myös arki-iltojen iloksi ja tietysti hommata yhä enemmissä määrin toinen toistaan upeampia vinyylilättysiä.

Tällaiseen pyöräaiheiseen alustusseposteluun sopii tietysti täydellisesti vuonna -78 julkaistu Queenin, Jazz albumi. Tätä Lontoolaisten seitsemättä plattaa duunattiin sekä Sveitsissä, että Ranskan Nizzassa, jossa Freddie Mercury intoutui pyöräkilpailun nähtyään säveltämään ehkä maailman siihen aikaan lyhyimmän ja kaupallisimman progressiivisen rock-pläjäytyksen, Bicycle Racen. Biisi onkin upean erilainen ”hitti” kaikkine tahtilaji- ja sävelmuutoksineen.

Itse albumikokonaisuus on täysi sekasotku ja sellaisena sitä ei kannatakaan maiskutella, vaan noukkia yksittäisiä herkkuja. Sillä tähän levyyn on tungettu lähes kaikki musatyylit, paitsi just sitä jazzia, levyn tittelistä huolimatta. Sehän pistikin kaiken runsauden ja kokeilevuuden lisäksi kriitikoiden nupit sekaisin, jotka jakaantuivat sekä hehkuttajiin että parjaajiin. Jotkut eivät yksinkertaisesti vaan voineet käsittää, miten joku bändi voi julkaista oikeastaan ihan mitä huvittaa ja leikitellä niinkin vakavalla asialla kuin musiikki. Phyi, kuinka julkean ylimielistä! Voi kriitikkoraukkoja, rock-musiikkia kun ei tarvitse ottaa ihan niin tolkuttoman tosissaan. Juju onkin siinä, että bändi pääsee vapaasti ja rennoin mielin rikkomaan rajojaan ja olla välittämättä oikeastaan yhtään mistään odotuksista, joten juuri silloin saattaa napsahtaa niitä erityisklassikoita, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä maailmaan rykäisemättä.


Takakansi on negatiivi etukannesta.


No, mitä tulee Mercuryn fillari-innostukseen, niin siihen yhdistettiin kitaristi Bryan Mayn säveltämä Fat Bottomed Girls, joka kertoi bändin perässä juoksevista bändäreistä. Siitähän albumin kuvitusta ja videopromoa varten sitten keksittiin varata Wembleyn stadion ja roudata paikalle monikymmenpäinen mallijoukko ajamaan alasti polkupyörillä. Alkuperäisiin albumeihin liitettiin juliste sitten tästä nakujoukkiosta, joka monissa maissa sitten jätettiin paketista kokonaan pois. Jenkeissä jopa ehdotettiin, että kuvassa näkyvään ahteriin oltaisiin piirretty pikkuhousut jälkeenpäin. Bändi ei siihen hullutukseen kuitenkaan suostunut, joten posteri jäi julkaisusta kokonaan pois. Sinkkuun alkkarit kyllä maalattiin. Tähän liittyy vielä vinkeä lisämauste. Kun pyörävuokraamo kuuli vuokrattavien pyörien käyttötarkoituksesta, pistettiin bändi kustantamaan pyöriin ihka uudet satulat. Että semmosta lisäharmia. Myöhemmin sitten teemaa jatkettiin yhdelle kiertueen keikalle mukaan, jossa vähäpukeiset mallit polkivat pitkin poikin stagella. Perus seitkytlukuu.

Kolmeen osaan taittuva juliste nostaa albumin arvoa.


Levyn kannen artworkin idean rumpali Roger Taylor nappasi Berliinin muurissa näkemästään kuviosta, jossa sana Jazz on kohokirjaimin lisättynä. Lisäksi levyn avaa ehkä maailman kummallisin avausraita ”Mustapha” arabi-vaikutteineen. Eipä siis ihme, että kriitikoilla oli siinä nielemistä. Olikohan kannen tarkoitus hypnotisoida myös jazz-kuulijat bändin musiikin pariin? Siinäpä miellyttävä ajatusleikki. Mutta kun oli kyse Queenistä, niin mitä tahansa muutakin voi odottaa. Kuten sitä, että Jazzin syntysijoilla New Orleansissa järjestettiin sitten yhdet rock-historian pahamaineisimmat levyjulkkarit, jossa noin neljäsataa kutsuvierasta sai todistaa tulennielijöiden, naismutapainijoiden, taikureiden, jonglöörien, kääpiöiden ja voodoo-tanssijoiden esityksiä muiden erityisviihdyttäjien lomassa. 

Alkuperäinen kansi on avattavilla gatefold-kansilla ja sisäkanteen on kuvattu hieno studiokuva äänityssessioista Nizzasta ja levykoteloon toinen kuva Sveitsistä Montreuxin pajalta. 




Kuva Montreuxista, jossa sijaitsee myös Freddie Mercuryn patsas.


Albumi on tosiaan hajanainen, mutta yksittäisinä irroitettuna biisit ovat loisteliaita, kuten Queenillä aina. Ajan myötä albumin arvostus onkin noussut uuteen mittaansa ja bändin rohkeus ja omapäisyys ovat tuottaneet sitä ylistystä, joka teokselle kuuluukin. Tässä jälleen täydellisen oivallinen esimerkki siitä, että ei musiikkia lähtökohtaisesti olekaan mielekästä tuottaa sillä ajatuksella, että mitä ihmisten oletetaan haluavan kuulla, vaan juurikin sillä ajatuksella, että kuunnelkaapas jumakaut tästä! Nyt tulee vähän jotain ihan uutta muhennosta närästettäväksi, haluatte tai ette! Vain sillä tavalla syntyy niitä mielenkiintoisia aikaa kestäviä mestariteoksia ja toki sivutuotteena niitä ei niin onnistuneita kokeiluja, mutta sekin kuuluu pelin henkeen. Ilman riskiä ja omapäisyyttä syntyy sitä keskivertohuttua, joka laimenee jo ennen kuin painoprässit jäähtyvät.

Nyt kun albumia on taas tullut kieputeltua useaan otteeseen ja pari uuttakin detaljia ujutettua takataskuun, niin kyllä kelpaa pyöräillä. Keula pystyssä, räpätin kipunaa iskien ja mieli kirkkaana. Tosin vaatteet päällä. Ei tämä suomen kevät ihan niin lämmin ole.


Keväinen kuvatus duunimatkalta "kohtalokkaalta raekuurosillalta" napattuna.


sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Osa 21. Terapian tarpeessa





Musiikin kuuntelu on parhaimmillaan terapeuttista. Kun sitä on tarpeeksi pitkään ollut isomman pyörän kyydissä, niin välillä on hyvä asettua varikon takaosaan ja pistää letkeämmät rytmitykset pääkoppaa rauhoittamaan. Ihminen on siitä metka olio, että sitä voi ihan tietoisesti ohjailla oikeille urille. Itsellä kun alkaa pannu sihisemään yli sallittujen painearvojen, on aika ottaa sopiva musalääkitys käyttöön.

Pyhitä lepopäiväsi pitää edelleen paikkaansa ja niin suosittelen tekevän. Jos ei ole mahdollisuus lähteä luontoon samoilemaan tai ongenkoukkuja uittamaan, niin oma easy listen-lista tiskiin ja koreampaa moccakupposta pöytään. Kupeeseen vielä asiaan kuuluvia makupaloja ja simsalabim!, nahkakuula alkaa jo melkein automaattisesti lukemaan alhaisempia kierroslukuja.




Yksi erinomaisen toimiva ensilääkitys on tämä soul legenda Roberta Flackin debyytti, First Take -69, jossa jo pelkät soundit loihtivat rahoittavan ilmapiirin. Siihen päälle, kun ladataan maagiset biisit, niin terapiatunnille voi antaa jo jonkinlaisen toimivuustakuun. Luonnollisesti, kaikki muut ympäröivät hälyäänet tulee eliminoida, eikä tällaisia legendaarisia sävellyksiä ole todellakaan tarkoitettu vakuutusyhtiöiden puhelinjonotusmusiikiksi.




Jotkut oppineet saattaisivat suositella tolpannokantulehdukseen sellaisia tuulenhumina-delfiininvingunta-merenliplatusäänitteitä, mutta sen verran hyvin jo tunnen itseäni, että moiset hippasen keinotekoiset äänikollaasit alkavat lähinnä kiristämään yläkielien viritystä, eivät siis toimi allekirjoittaneelle laisinkaan. Kyllä se pitää olla aitoa raidan lapontaa ja suurella sydämellä säilöttynä. Kuten tämä ihan käsittämättömän upean rauhoittava ja kaunis Willie Nelsonin Stardust vuodelta -78.




Yksi mainio esimerkki tällaiseen mielenmammonan lataukseen soveltuvasta albumista, on käsittämättömän korea kokonaisuus Carole Kingin, Tapestry. Vaikka biisit ovat satojen ajojen aikana tutuksi tulleita, niin joka kerta äänite yllättää erinomaisuudellaan ja ennen kaikkea positiivisella vireellään.




Vireestä puheen ollen, harmonia luo harmoniaa ja tällaista latinkia löytää upeista stemmalauluista. Suosikkini tällaisesta yhteislaululevyistä on tämä Crosby, Stills, Nash & Young, Déjá Vu albumi vuodelta -70. Levyn kuunneltua, myös mielensopukat tuppavaat menemään kivempaan järjestykseen, sen verran huikeat ovat nelikon melodiapunokset sekä jodlauskerrostumat.




Ja monesti yleisesti haukutut hissimusiikit ovat hienoimmillaan mitä mainiointa nupintuuletustavaraa. Pitää vaan pysyä hissin ulkopuolella. Taidokkaasti rakennettu Fleetwood Macin, Rumours on nokkimisjärjestyksen huipulla. Tämä vuonna -77 julkaistu pehmopopin mestariteos pistää kuuntelukertojen myötä huulilerpakkeet väkisin nousujohteiseen asentoon, synkistelevät ajatusmoodit eivät tule ihan ensimmäisenä jonossa ja askellus on astetta kepeämpää. Herkkää, kaunista ja samalla antoisaa. Tästä reseptiä kouraan ja mars levykauppaan. Ei todellakaan mitään lumelääkettä, toimii taatusti.




Sitten kun pahat henget alkavat yksi toisensa jälkeen kaikkoamaan kropasta ja ryhti kohoaa, niin lopullinen vapautus tapahtuu luonnollisesti Free -bändin loitsuilla. Orkan katalogista voi napata oikeastaan minkä tahansa tekeleen tätä tehtävää suorittamaan, mutta jos meni sormi suikkeliin, niin suosittelen vaikkapa Fire and Water albumia, ei voi mennä pieleen.

Nonnih. Nyt pitäisikin jo mielen olla virkeämpi ja katse kirkkahampi. Olisko siis loppuvoitelun aika? Palan painikkeeksi jotain todella voimaannuttavaa materiaalia, niin saadaan koko paketti oikeille raiteille ja höyry taasen tasaiseksi. Tähän voidaan tietysti tilanteen mukaan valita jo melkein mikä vain päämuuntajaa käyntiin polkaiseva teos. Itse valitsen kaiken terapiatuuttauksen loppusilaukseen palasen peruskalliota ja sellaista mannaa, mistä taas kipunat alkavat iskemään tulta sekä tappuraa ja rytmitykset pistämään poikaan pontta. Mikä voisikaan antaa xtra-potkua veltostuneeseen ahteriin kuin AC/DC, Powerage voimariffit ja sen luoma vastustamaton imuvoima. Taas mennään kohti uusia seikkailuja ja konnankoukkuja, kunnes on aika seuraavalle hermolevolle. Elo ompi ainaista aaltoliikettä, niin kuin ääniaallotkin. Aalto sille.




Kuten huomattiin, niin musiikin avulla voi rakentaa arkeen tällaisia pieniä psykologisesti tuiki tärkeitä hoitojaksoja ja niin, että sopivalla draaman kaarella hilataan tulehtunut kuuppa taas pääpolun varteen ja siitä kohti uusia kikkailuja. Meikulle erittäin toimiva terapiamuoto ja mikä tärkeintä, oikein mieluisa. Olennaisen tärkeä pointti on valita vinyyliformaatti tehtävää suorittamaan, koska niiden kuuntelu on tarpeeksi pysäyttävää ja rauhallista. Ne tietävät jotka käyttävät.