sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Extra Very Special – Lyylin lätyt! – Veedon Fleece.



Moe ja vuh. Hau aar juu? Mää oon Pälkäneellä kennelissä syntyny kultsu Lyyli vaan ja ny kasi vee. Oon täs kuunnellu nääs aika monta lättyä tossa lattialla lötköttäessä, ku isäntä on niitä iltasin ahkeraan luukuttanu. Aika tarkka kuva tässä on niistä alkanu itellekki hahmottumaan ja kävi nää päivät tässä yksin kotona vähän tylsistyttämään, niin aattelin kuunnella noita levyjä ihan omin kuonoineni. Ja ku isännällä oli toi atk-laitos jääny auki tohon pöydälle, niin aattelin samalla tassutella parit arviot tiskiin ajan kuluks, tulee vähän muutaki puuhaa ku pelkkää päiväpostin oottelua.

Tässäpä siis teille LYYLIN LÄTYT! Meigun armoitetun tarkat luppakorvat ja lähes pettämätön musavainu erottaa nääs ydinluut halvoista puristerullista. Onko aihetta suureen ulvontaan vai haukunko heti pystyyn, häh? Montako tassutusta albumi ansaitsee?

Tästä tää lähtee, pitäkää karvoista kii. Wow wow jeee! Laitetaans ensiläppyä lautaselle. Dääm ku näitä kansia ei oo suunniteltu tällasille tassuille, mutta ku tarpeeks harjottelee, niin kyl tää täst. Täytyy olla vaan huolellinen ettei jää kynsien jälkiä pinnalle. Kunnian saa aloittaa tietysti läppy, jossa lajitoverit on päässyt kantta koristamaan ja oikein omistajan kera.


Van Morrison, Veedon Fleece, -74.


Meiän isäntä kuttuu tätä äijää lempinimellä Vän The Män. Täytyy olla kyl kyseessä huippuheebo, ku otti koirat kanteen! Kuunnellaans sitte, tosta nuin. Eka zipale tarttaa aikas rauhallisesti, tää onkin näköjään chillailumusaa, sehän sopii ku mä oon taitava vetää lonkkaa. Melkoista fiilistelyä tämä on, mutta laadukasta sellaista, vois kuvitella kuunneltavan jossain mukavassa Loungessa kera makoisan brunssin. Slurps! Huilu välillä messissä eli poikkari ja sehän on aina kovan musan merkki tai leffan 😉 Jännä lätty, kaikki kohdillaan, vaan mikään ei meinaa jäädä päähän. Ei todellakaan mikään hittikimara, mutta maistuvaa tiputtelua ehtottomasti. Oli kuulemma duunannu tän just eron jälkeen ja kyl se kuuluu sellasena haikeutena, mutta onneks Vanille jäi sentäs koirat. Huhhuh.

Tää täytyy laittaa välillä päiväunien alkuun soimaan, erinomaista rentoutuskamaa, sellasta terapiatavaraa. Jätetääns tää tähän lautaselle ku isäntä tulee töistä, niin se ei välttis olis ihan niin kireenä ku sillä on nälkä ja kiire ja kaikkee säätöö.


Näin chillataan.

Kakkospuoli lähtee vähä reippaammin liikkeelle, Morrison intoutuu oikein murisemaan ja ärjymään. Onkohan koirilta oppinu? Kova äijä kaiken kaikkiaan! Mitäs tässä, kyl tätä vois kavereille koirapuistossa suositella. 

Annetaan arvosanaksi suoraan neljä tassua. Vuh.


Van Morrison, Veedon Fleece, -74.


1 kommentti:

  1. Lyylillä on ihan hyvä maku. Van Morrisonin seurassa muistan itsekin joskus nuorena viihtyneeni! Terveisin Armi-täti

    VastaaPoista