lauantai 7. lokakuuta 2017

Osa 9. Sielunsiskot




Olen kovasti viehtynyt soul- ja funk-meininkeihin ja nimenomaan 70-luvun kovimpiin paahtoihin. Erityisesti mieltä lämmittävät soulsisaret, huippuhuikeat mimmit, jotka antavat tulla palkeet punaisena ja sellaisella vimmalla, että pohjoisen poika ei voi kuin höristellä kohmettuineita korviaan. Täytyy siis hämmästellä, miten sulavasti homma sujuu, kun puolet punoksesta imetään jo äidinmaidosta ja astetta lämpimämpi veri sykkii puhdasta rhytm n’ soul plasmaa. Monet soultaiturit ovat gospel-kuoroista kuoriintuneita ja sieltä kivunneet aina maailman maineeseen saakka. Kuten The One and Only, Aretha Franklin! Kokoelmaani on päätynyt kolme ehkä kuningattaren hienointa ilotulitulitetta; Soul ´69, Spirit in the Dark ja Young, Gifted And Black. Kova nippu. Niin kova, että se joka ei näistä saa mitään kiksejä, niin suosittelen melkeinpä pikaista manaajalla käyntiä. Niin on väkevät spiritit keitelty tähän amerikansoppaan.




Kyllä muitakin A-luokan ääniä luonnollisesti hyllystä löytyy. Yksi ehdoton suosikkini on Merry Clayton, joka lauloi The Rolling Stonesin Let It Bleed albumin ja ehkä koko bändin uran tärkeimmällä raidalla, Gimme Shelterillä. Merry hätyytettiin laulusessioihin keskellä yötä ja vieläpä raskaana. Parilla otolla legendaarinen biisi oli taputeltu. Aivan mieletön nainen, ihan Arethan tasoa. 
Claytonin debyyttilevy, yllättäen nimeltään Gimme Shelter, on kautta linjan timanttia ja nimibiisi (tätä en sano ääneen) jopa Rollareita imevämpi. Ok, Rollareiden veto on rock ja Merryn soul, siinä ero. Molempi parempi. Kantsii siis laittaa nimi Post It-lapulle ja jääkaapin oveen, ettei nyt vaan pääse unohtumaan.




Tina Turner on tietysti huippu, mutta I Can't Stand The Rain -biisin se originaali ääni ja säveltäjäkin ollut Ann Peebles on piirun verran sympaattisempi. Sen minkä Turner voittaa rajuudessa, niin Peebles sielukkuudessa. Hiuksen hienoja ja tuikitärkeitä vivahde-eroja. Tämäkin artisti siihen samaan muikkariläpyskään, kiitos.




Sitten pyöräytetään höyrykoneesta extra-groovet ja astutaan lämpimämmälle funk-tatamille. Siellä onkin ärhäkämmät tädit vastassa. Sehän sopii, sillä moinen meno maistuu kovastikin. Monelle Jazz musan ystävälle tuttu nimi on Miles Davis. Puhallinvirtuoosin vaimo Betty Davis oli aikoinaan yksi räväkämmistä funk- artisteista. Rytmit onkin niin kuumia, että vinyylin päällä voisi melkein duunata barbeque-pihvit. Näin basistin näkövinkkelistä meno on liki täydellistä, rytmiosasto on niin kohdillaan.
Bettyn -79 äänitetty viimeinen levy oli muuten yli 30 vuotta julkaisematta, kunnes se yllättäin viimein näki päivän valon vuonna 2009. Betty katosi julkisuudesta kokonaan jo 70-luvun lopulla ja hänestä ei ole edes live-taltiointeja olemassa. Paitsi ilmeisesti kohtapuolin on jostain mystisesti löytynyttä keikkapätkää tiedossa, lupaava mainos tupsahti hiljattain artistin fani-sivuilla. Kauttaaltaan legendaarista tavaraa ja jonon jatkeeksi jääkapin lappuun, jookosta.




Toinen soulfunk-mama on Lyn Collins. James Brownin funk retkueessa toiminut upeaääninen "Female Preacher", joka pistää ihan kaiken peliin mitä voi vain kuvitella, ääni kihisee ja kähisee, mutta juuri niin rajoilla, että asia pysyy kuitenkin kasassa. Saa kokeilla kotona.



Nyt jääkaapin muistilappu pitäisi olla täynnä ja on aika siirtyä ostoksille tai suoraan High Fidelity laitteistojen ääreen. Laitetaanpas vaikka Merry Clayton sulostuttamaan ääniaaltojen vastaanottimia. 
Toivottavasti joku löytää tästä pintaraapaisusta uutta nuuskittavaa, koska näissä teoksissa kytee kovuus!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti