lauantai 25. marraskuuta 2017

Osa 15. Tuoretta pullaa



Vaikka sitä tarkoituksella keskittyykin vanhojen hyvien aikojen musiikkitarjontaan, niin väkisinkin uunista pukkaa aika ajoin tuoretta nisua, jota ei voi millään vastustaa. Ja hyvä niin, koska eihän musiikki ole vain tomuisten kasojen nuuskimista tai nostalgianälän nauttimista varten.

Tsekkasin omasta katalogista, että onhan sitä tänäkin vuonna tullut hommattua tuoreita julkaisuja. Tosin niissäkin vanhat legendat ovat ottaneet vahvan niskalenkin meikun makunystyröistä. Vaan eipä ihme, sillä ihan kriittisesti tarkisteltunakin, maestrot ovat olleet kohtuullisessa vedossa. Onkohan vanhojen klassikkorallien loputon hinkkaus alkanut siinä määrin kypsyttämään, että on tullut sellainen ”näytetään vielä kerran” meininki päälle. Sen verran vakuuttavia teoksia on pukannut vanhan liiton veijareilta.



Ensin takavasurista pääsi yllättämään Deep Purple, jonka uusin lettu on tuottajavelho Bob Ezrinin kaitsema. Suorastaan upean erinomainen albumi näiltä kaiken nähneiltä ja kokeneilta rock-jyriltä. Biiseissä on syvyyttä, sielukkuutta ja huumoriakin. Ei oikeastaan yhtään heikkoa biisiä ja levyn mukana tulee todella mielenkiintoinen dokumentti levyn työstöstä. Siinä viimeistään tajuaa, miten hienosti matskua on punottu kasaan ja annetaan luovuudelle sekä intuitiollekin tilaa. Mielestäni pitkän bändi-iän salaisuus on lopulta avarakatseisuus ja kaikkien orkesteritovereiden panoksen syvä kunnioitus. Herkät antennit ja ennakkoluulottomuus pitää matskun tuoreena. Aina on kuitenkin hyvä pitää punainen lanka mielessä, mikä on bändin Se juttu, ettei homma lipsu väärille laduille.




Toinenkin Ezrinin tuottama ja vuoden varsin mukava yllätys on arkkipahis Alice Cooperin Paranormal albumi. Lätyssä on vanhoihin rock-aikoihin nojaavien viisujen lisäksi ilahduttavaa myös se, että Alice laulaa hemmetin hyvin. Viini siis paranee vanhetessaan ja golf-harrastus tekee miekkoselle oikein hyvää, putit uppoaa - keikat toimivat ja mainiota matskua pukkaa. Toinen hauska yksityiskohta on, että tällä levyllä kannuttajana paiskoo tyylilleen uskollisesti Larry Mullen Jr., muuan U2-yhtyeestä tuttu hyväryhtinen rumpalismies. Late näyttää heti avausbiisissä, miten biisi taputellaan ja itse viisukin on komea. Heti kun mennään hieman yleisistä normeista poikkeavaan biisinrakenteeseen, niin homma maistuu välittömästi maukkaammalta. Myös päätösbiisi nousee erilaisuutensa vuoksi albumin parhaimmistoon, siinä on jopa hienoista Pink Floyd-tyylistä fiilistelyä.

Pink Floydista puheen ollen, vuoden ja itse asiassa mielestäni 70-luvun jälkeen kaikista albumeista uljaimman albumikokonaisuuden julkaisi juuri tänä vuonna Pink Floydin aivoiksi tituleerattu Roger Waters. Jo 80-luvulta asti soolouralla ollut Roger osui häränsilmään, koska julkaisu on niin käsittämättömän hieno ja kaikin puolin vahvaa tekoa.




Is This The Life We Really Want? rohkea taideteos ei ole todellakaan mitään taustamusaa tai ns. muodikasta hilebile-shittiä. Camoon, vähän tummempaa paahtoa tassiin, sen iänikuisen juhlamoskan sijasta. Kuuntele vaikka nimibiisi. Väkevää moccaa, pelkkää asiaa päästä varpaisiin. Jos kuuntelet levyn, niin kuuntele se pliis ihan kokonaan ja sorvaa vieläpä kolme kertaa, ennen tuomiota. Tähän levyyn täytyy nimittäin ensin kahlata sisään ja sitten kyllä kolisee ja kovaa sitten koliseekin! 

Olin yksi niistä onnekkaista härmäläisistä faneista, joka sai liput herran elokuun 2018 Helsingin konserttiin. En muista olenko koskaan odottanut mitään keikkaa näin pitkällä kielellä. En ole nimittäin nähnyt maestroa milloinkaan livenä. Tässä harmaakarhussa ei ole mitään laimeaa. Suurin sankarini Neil Youngin ohella, ehkä jopa ihan suurin kaikista. Just nyt ikinä koskaan!




Niin ja Niilokin julkaisi myös tänä vuonna uuden levyn Peace Trail, joka on tietenkin erilaisuudessaan hyvä. Toisenkin moisen herra pullautti kesän lopussa, joka tosin on äänitetty 70-luvulla. Arkistojensa aarteista kaivetun akustisen Hitchikerin, joka roikkuu sitkeästi allekirjoitetun joululahjalistalla.




Erityismaininnan upeasta kansitaiteesta ansaitsee Procol Harumin 50-vuotis juhlalevyllä Novum. Bändin tuotantoon kannattaa muuten uppoutua syvemminkin, siellä on todellakin mahtavaa tavaraa Whiter Shade Of Pale jättihitin takana, bändi ei ole todellakaan mikään yhden hitin ihme. Ainakin 70-luvun tuotanto on maagista.

Yksi uusi julkaisu täytyy nostaa vielä esiin amerikanmaalta, nimittäin ex The Black Crowes musikanttien uusi bändi Magpie Salute. Bändin debyyttilevy on yllättäen live-taltiointi kiertueelta ja pääosin cover biiseistä koostuva. Mutta ihan hemmetin kova latinki on uriin ujutettu. Harvoin nimittäin nykyään kuulee näin sulavasti soljuvaa perinteisen rockin orkestrointia, bändi on kuin yhdestä hirsilankusta loihdittu. Yksi täysin uusi ralli on sentäs saatu kakkua koristamaan, yltiö-groovaava Ommission-biisi, joka antaa lupaavan lähtölaukauksen bändin toiselle levylle. Se kuulemma tulee koostumaan sitten kokonaan omasta uudesta matskusta. Rock-diggareille must be-muistilistalle ja ilmestyessään asap. hankintaan.



Kyllähän sitä tulee säännöllisesti seurattua uusia äänitteitä ATK-laitteenkin striimivirrasta, tosin hirveän vaikea sieltä kertakäyttöskeidan seasta on vain seuloa mielenkiintoisemmat uutukaiset, siksi sitä ehkä herkemmin aina päätyy penkomaan 70-luvun alun kultakauden kimpaleita. Toivottavasti myös mediat heräävät jossain vaiheessa rahanahneushorroksestaan ja alkavat tuottamaan vaihtoehtoja vallitsevalle valtavirralle. Ihan kaikki eivät halua kuunnella nuorisolle suunnattua klikkihittivetoista ohjelmoitua copypaste-matskua. 

On täällä härmässäkin itse asiassa valtavan paljon ”marginaalisten” musiikkigenrejen ystäviä, jotka oikein mielellään kuuntelisivat automatkoillaan tai työpaikoillaan hyvin tuotettuja ja asiantuntevia musiikkiohjelmia countrysta, bluesista, jazzista, folkista, progesta, rock n’ rollista jne. Kovasti kaipaisin ns. yleisohjelmia, joissa mitä tahansa voisi tulla esille laidasta laitaan aivan yllättäen, jolloin ihmiset voisivat löytää jotain ihan uudentyylistä upeaa musiikkia, jota muutoin ei välttämättä löytäisi. Onneksi ovat vielä olemassa ne liian harvat Ylen mainiot erikoisohjelmat, Radio Helsinki ja Roll Fm. Kuulijoita saisi kyllä haastaa laajemminkin. Ei ne mihinkään katoa, jos heittää hieman väkevämpää viritystä ilmoille. Sitä ollaan liian varovaisia ja kyselytutkimusten varassa. Medioiden tehtävä on suakeli soikoon sivistää!




Mainittakoon vielä, että erittäin hyvä uusien mielenkiintoisten albumeiden löytämiseen on Facebookissa oleva Vinyylin vinguttajat-ryhmä. Kantsii tsekata, jos puhkijyystetyt hitit tympii ja vinyylit kiinnostaa.

Fyysinen vinyyli on mahtava tuote ja jos olette unohtaneet kuinka hienoa on tutkia isoja kansia, niin ostakaa edes yksi ihan kokeeksi. Myös mainio lahjaidea!

Antakaa siis rakkaalle musiikille aikaa ja arvostusta, niin kohta huomaatte, että alkaa tapahtumaan… taikoja!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti