lauantai 4. marraskuuta 2017

Osa 12. Ruuhkaa otelaudalla




Kitaravetoinen musiikki tuottaa tietysti taiturimaisia soittoniekkoja solkenaan, mutta muutamat sorminikkarit ovat onnistuneet nousemaan tunnistettavalla tyylillään korkeammalle jalustalle kuin muut. Vaikka ketteryys on kiva juttu, niin suinkaan salaman lailla liikehtivät nakkisormet eivät ratkaise tätä skabaa. Ruutipussissa täytyy olla myös pöllähdys persoonallisuutta ja ripaus magiikkaa. Myös itse hahmon kokonaisvaltainen habitus ja karisma vaikuttavat asiaan. Kaiken takana on kuitenkin tinkimätön työ ja armoitettu lahjakkuus. Kaikki oppii kepittämään, mutta harva jalostaa siitä oman soundin ja tyylin.

Jännä juttu, mutta vaikuttaa siltä, että Jimi Hendrix pitää edelleen sinnikkäästi pintansa yhtenä suurimpana luuttujumalana, vaikka ura jäikin lyhyeksi. Miekkonen vaan oli niin käsittämättömän mieletön kitaransa kanssa. Homma soljui luonnollisesti, kuin kirkkaana kiemurteleva tunturipuro. Ei mitään hämminkiä, pelkkää neroutta alusta loppuun ja ennen kaikkea silloin täysin uniikki tyyli ratkaisi pelin. Jäljittelijöitä riittää, mutta kukaan ei ole päässyt ylittämään maestron tasoa. Henkka on ykkönen.


Brian May, Jimmy Page ja Richie Blackmore. Melkoinen trio.


Kakkospaikalle onkin sitten kovaa tunkua ja selkeätä hopeapystiä ei voida julistaa, se siis menee jakoon. Brian May on kyllä mielestäni liian vähälle huomiolle jäänyt taituri. Queenin keihästäjän vahvuus on monipuolisuudessa ja taidossa maustaa biisejä todella oivaltavilla ja musikaalisilla ideoilla, aina kappaleen ehdoilla. Mieletön miekkonen, jonka näppisoundin tunnistaa ensisekunneilla. Täytyy muistaa, että Mr. May on periaatteessa yksi kitarasankaruuden kehittäjistä, kuunnelkaapa alkuaikojen albumit läpi tämä mielessä.


Jeff Beck Group - Beck-Ola ja The Allman Brothers Band - Brothers & Sisters


Toinen kehittäjä on ilman muuta Jeff Beck, jonka osaamisalue ei rajoitu yhteen genreen, vaan mieheltä taittuu lähes tyyli kuin tyyli. Äijä on tehnyt aina 60-luvulta tähän päivään asti hämmästyttävän tasokasta tavaraa ja aina uudistuen. Itse pidän erityisesti Jeff Beck Groupin albumeista, jossa rosoisuus on läsnä. Vastaava legendaarisuuden taso saavutetaan The Allman Brothers Bandin veljesten kepityksistä. Ei siitä sen syvemmin tässä yhteydessä muuta kuin, must juttu, jos skittamusa maittaa.


Rory Gallagher, Terry Kath ja Johnny Winters, huhhuh mitä miekkosia!


Amerikan maalta voitaisiin nostaa monesti unholaan jäänyt Terry Kath, joka oli Chicago bändin sielu ja kantava voima. Alkuaikojen levyt ovat uskomattoman hienoja jazzrocksekoituksia, hyvässä mielessä. Terry oli itsensä Hendrixin yksi lempikepittäjä. Harmi, että herra menehtyi vahingossa lauenneeseen aseeseen. Vastaava Atlantin toisella puolella oleva taituri oli irkkunero Rory Gallagher, kantsii tsekata. Mutta jos joku pitää ihan pakolla kakkospallille hilata, niin se on mielestäni Jimmy Page. Herran nerokkuus nousee kokonaisuuden hallitsemisesta; biisinkirjoittaja, soundivelho, klassikkoriffien taikoja ja tietysti upeiden soolokokonaisuuksien loihtija. Raskaan rockin suurin vaikuttaja ja mystikko, joka ei jätä miltään osin kylmäksi. Vaan suurin mysteeri miehen toimissa on pitkään jatkunut hiljaisuus, oikeastaan Led Zeppelin uran jälkeen ei ole juuri mitään mainittavaa, mutta tuutatut tulokset puhuvat puolestaan. Elävä legenda.

Mitä tulee maagisuuteen, niin sen mestari on mielestäni Richie Blackmore. Vahvuus on melodisuudessa ja vahvassa näppisoundissa. Lähes kaikki missä Blackmoren sähkökitara on ollut messissä, kuulostaa hyvälle. Melkoinen saavutus. Taika on tietysti erinomaisessa biisinkirjoitustaidossa ja se yhdistettynä virtuositeettiin, niin jälki on murskaavan tasokasta. Kiistelty hahmo ja oikukas luonne vahvistaa legendan aseman. Ei varmaan maailman mukavin bänditoveri, mutta jälki on kivikovaa.


Steve Vai ja Eddie Van Halen, kyllä David Lee Rothin kelpasi.


Esiin on hyvä nostaa myös uuden polven tulittajia ja tiluttajia, joista muutama sankari erottuu massasta. Ilmiömäinen Steve Vai, taiturimainen Eddie Van Halen ja tiluliluhevin Rolex-keisari Yngvie J. Malmsteen, more is more!. Melkoisia salamasormia, jotka kaikki ovat osanneet luoda oman persoonallisen tyylinsä.


Kaukana tilulilusta, mutta niin lähellä nerokkuutta. Keef ja Niilo.

Mutta kuten tiedetään, nopeus ei todellakaan ole kaikki kaikessa ja kitaravirtuoosit voivat olla monin tavoin alansa ykkösiä, kuten ihmisriffi Keith Richards. Ruotokurkku ei sooloilla mässäile, vaan on tehnyt yksinkertaiseen ytimeen tähtäävästä komppauksesta taidetta. Entäs sitten Neil Young, joka hakee sekä massiivisia, että herkkiä kitarakollaaseja, joissa ydin löytyy soundin ja harmonian liitosta, biisejä tukevista vahvoista tunnelatauksista tai junnaavaan toistoon perustuvasta hypnoottisuudesta.


Nämäkin levyt kantsii ehdottomasti hommata, jos kitaramusa uppoaa. Kuuluu perusteoksiin.


Jos nyt rajataan hahmot about ”rockin” saralle, niin esille täytyy ilman muuta nostaa Eric Clapton, Santana, Johnny Winter, David Gilmour, Roy Buchanan, Pete Townshend, Billy Gibbons, Harvey Mandel, Robin Trower, Stevie Ray Vaughan, Frank Marino, J.J. Cale, Joe Perry, Bonnie Raitt, Slash, Steve Howe, Prince, Steve Hackett, Eddie Hazel, Robert Fripp jne. Unohtuiko joku supertärkeä? Kenties, mutta bluesin ja heavyn jätän nyt tämän kirjoituksen osalta rauhaan, siellä mellastaa taas eri starbat.

Lisätkääs rakkaat lukijat vaikka tämän blogin kommenttikenttään sellaisia suuruuksia, jotka on ihan pakko tsekata.

Taitureita ja taikureita siis riittää tuhansittain ja kaikkia kyllä tarvitaan. On hyvä kuitenkin muistaa, että uljainkaan kepittäjä ei ole mitään ilman muuta bändiä ja ennen kaikkea hyviä biisejä!

6 kommenttia:

  1. Mark Ford on aika vekkuli. Samoin kuin Atomic Swingin Niclas Frisk.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta joriset, miten pääsivätkin unhoittumaan. Kovia ovat molemmat omassa jutussaan. Kiitti kommentista!

      Poista
    2. Kurt Cobain. Mielettömän lahjakas ,omintakeinen ja oman soundin omannut kitaristi. Sitä ei vaan jostain syystä muisteta/hiffata.

      Poista
    3. Eipäs ole muuten koskaan tullut ajateltua siltä kantilta, mutta olihan sillä myös oma soppa siinä porisemassa. Hyvä kommentti, danke schön!

      Poista
    4. Kuuntele unplugged live. Siinä sen tsennaa parhaiten. Helvetin hieno ja herkällä tatsilla hoidettua leipomista.

      Poista
  2. Nyt huomasin, yksi tärkeimmistä rock hahmoista unohtui tyystin, Angus Young! Tätä tämä on.

    VastaaPoista