sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Osa 13. Ready, Steady, Heavy!

Kun kuvasin kurpitsaa, niin jokin hahmo oli ilmestynyt kuvaan. Scary!

Ensikosketukseni raskaampaan rockiin oli Rainbow bändin legendaarinen Rising albumi, joka taitaa edelleen olla itselle se kaikkein uljain tymäkämmän musiikin ylistys. Richie Blackmoren ja Ronnie James Dion liitto oli täydellinen. Harmi, että herrojen tiet erkanivat kolmen levyn jälkeen. Se albumitrio onkin hämmästyttävän kova saldo. Onneksi Dio jatkoi omalla sarallaan. Long Live Rock n' Roll! Mitä näitä enempää ylistämään, kun kuuntelee niin hiffaa. Junnuna musatarjottimella tuli tietenkin Iron Maiden ja halpislevarissani soikin Somewhere In Time vuoden verran lähes tauotta. Ubermagee kansitaide vahvisti teinikokemusta äärimmilleen ja heti perään Seven Son Of The Seven Sonilla bensaa liekehdintään ja kirsikkanenäksi raskaskakkuun kiertueen ihan eka jäähallikeikka megalavasteineen. Poika oli polvillaan, jäätävän kovaa kamaa!







Ozzy Osbourne vakuutti hulluudellaan, Helloween hyvin soitetulla hassuttelullaan ja W.A.S.P. rajuudellaan. Tärkeitä hetkiä pojan klopille. Sirkkeleitä, giljotiineja, lohikäärmeitä ja tietysti älyttömän hienoja bändilogoja pulpettiin ja penaaliin piirrettynä. Selkäliput, hihamerkit, pinssit repussa ja niittivyöt trikoohousuissa kuuluivat luonnollisesti asiaan. Anthraxin ja Metallican ensilevyjen myötä myös tussilla kirjoitetut MOSH-teksti lippikseen. Alkukantaista voimaa ja alkukantaista soundia! Aikaa jolloin hevissä ei vielä turboahdetut kitaravallit ja liian tarkka tietokonetuotanto hallinneet, vaan rankkuus löytyi itse musiikista, bändidynamiikasta ja asenteesta. Judas Priest, Accept ja Testament toimi. Niin ja tietysti naapurimaan ylpeys Yngvie J. Malmsteen tilutuksineen. Deep Purple, Alice Cooper ja Motörhead miellettiin jo tuolloin maksimissaan hardrock bändeiksi, mikä olikin ihan oikea tulkinta. Myöhemmin opin, että alkupään Queen albumit olivat itse asiassa heavyä. Voisiko lohkaista jopa, että teatteriheviä ja mainiota sellaista.


More is more.

Motörhead ja Alice Cooper eivät oikeastaan ole heavyä, vaan korkeintaan hardrockia.


Sitten 90-luvulla rock ja grunge syrjäyttivät hevin pitkäksi aikaa pieniä poikkeuksia lukuunottamatta. Metallican musta albumi iski vielä viimeiset kipinät. En oikein saanut sen jälkeen otetta uusista kuvioista, liikaa kaikkea ylimääräistä ulkomusiikillista hölynpölyä, jotenkin hevistä katosi sellainen rehellisyys ja tietynlainen punk-asenne, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Panteraa diggailin hetken. Siis pieniä ilonpilkahduksia tuli ja meni, mutta oikein mikään ei kolahtanut ihan täböllä, niin kuin teiniaikana. Annoin siis olla ja keskityin rockiin.


Metallican "Musti"


Olin kuitenkin unohtanut tutustua tarkemmin yhteen hyvin hyvin tärkeään bändiin. Ehkä siihen tärkeimpään. Tasan vuosi sitten se tuli yllättäen eteen. Hieno usa orkkis. Tärkeä puuttuva palanen, joka toi sen täydellisen todellisen heavy kliimaksin ja sen alkuräjähdyksen. Sen mistä heavyssä alkujaan oli kysymys. Raskasta bluesrockia.

Black Sabbath.

Iski kuin miljoona volttia, välittömästi! Kun vuonna 1970 julkaistu bändin omaan niemeä kantava debyytti jyrähti käyntiin lautasella, niin homma oli sillä skalpeerattu. Tätä se on.

Tätä on Heavy.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti