sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Osa 17. Parhautta puskista

Pink Floyd, Atom Mother Heart (takakansi)

Sitä oli liian pitkään hiihdellyt omien ennakkoluulojensa vankina. Jostain kumman syystä sitä helposti muodosti kokonaisvaltaisen kuvan jostakin bändistä tai artistista radiosoiton tai muiden antamien mielipiteiden perusteella. Kuitenkaan vastaanottimiin päätynyt hitimpi musisointi ei aina anna kovin kattavaa kuvaa esiintyjien repertuaarista. Monesti jopa päinvastoin, kuva saattaa muodostua varsin valheelliseksi. 

Lisähöystöksi mahdolliseen musan tuomaan ärsytykseen, jopa sen hyljeksimiseen, saattelee kovin muodikkaaksi muodostunut tehosoitto. Ymmärrän soittolistojen ja puhkijyystön tarkoituksen, markkinataloushan siinä niiaa myyntitulosten napsahtaessa asianomistajien tileille. Onhan hittibiisi oivallinen keino koukuttaa muutakin matskua tutkimaan, vaan kuinka moni malttaa nykyään keskittyä niihin kokonaisuuksiin. Major-yhtiöt jopa julistavat jälleen pelkkien sinkkubiisien perään ja onhan se houkuttelevan loogista, kun nopeutta ja kvartaalivoittoja tavoitellaan. Palataan taas 60-luvun alussa vallalla olleeseen kaupalliseen pintaliitoon, jolloin valtavirtamusiikin kirjo oli varsin homogeenistä.

Mielekästä olisi kuitenkin kuulla joskus radioissakin ns. b-poskien hengen tuotteita, niitä astetta kunnianhimoisempia äänikytköksiä, mutta kuten sanottua, esteenä on vain oma mieli ja uteliaisuuden aktivointi. Vanha kansanviisaushan menee: ”Kun etusormella osoittaa, niin kolme sormea osoittaa itseä kohti”. Asialle täytyy siis tehdä jotain ihan itse, eikä jäädä sohjoon surkuttelemaan.


Elton John, S/T, UK - 1970 (Gatefold)


Vinyylilevyt auttavat asiassa. Sitä tulee väkisinkin ja kuin huomaamatta tutustuttua laajempiin kokonaisuuksiin, johtunee puhtaasti ihmisen luontaisesta laiskuudesta. Kun neula on levyn uraa asetettu kyntämään, ei sitä sieltä jaksa lähteä jatkuvasti ylös hilaamaan. Täten muukin albumisisältö saa mahdollisuutensa ja Avot! - ”eikä tässä vielä kaikki”-tyylinen elämys voi viedä mukanansa. Ne itse rakentamasi salakavalat ennakkoluulot saavat potkua nivuksiin, jolloin sitä yllättyy sellaisella "parhautta puskista" -meiningillä.

Yksi mainio esimerkki tähän on Sir Elton John. Aloin tutustumaan puhtaasta mielenkiinnosta herran alkutuotantoon ja itse asiassa lähes koko 70-luvun katalogi on aivan huikeata matskua. Otappas testiin vaikka herran kakkoslevy vuodelta -70, voi veljet mikä kokonaisuus! 
Vastaava toinen on Rod Stewartin alkuaikojen soolot ja tietysti ne ajat jolloin raspikurkku oli vielä Facesin ja Jeff Beck Groupin nokkamiehenä. Tämä skottiveijari oli silloin elämänsä vedossa!


Rod Stewart, debut from -71 gatefold (Vertigo)


Rod The Mod


Kaupallisten valtavirtatoimijoiden tyrkytykseen tyytymiseen ja tarjonnan laadun valitukseen jumiutuminen siis ei kauas kanna. Jospa sitä musiikinkuuntelunkin suhteen voisi kääräistä hihaa kohti kainaloa ja nähdä pikkuisen vaivaa melodiamielen avartamiseksi. Onneksi ymmärsin loikata sangen mielenkiintoisille sivupoluille ja alkaa musiikin löytöretkeilijäksi. Tutkimusmatkailija joutuu näkemään piirun verran enemmän vaivaa, kohtaamaan vähän enemmän pettymyksiä, perehtymään asioihin, tutkimaan taustoja ja penkomaan mediayllykkeiden takamaastoa. Palkinto onkin sitä messevämpi, kun aarteet toisensa perään soljuu sielun sykkiviin syövereihin. Etsivä löytää.


Tony Joe White, Black And White, Orig. stereo, UK - 1968


Erinomainen tällainen ahkeran nuuskinnan tulos oli Tony Joe White. Tähän törmäsin, kun pengoin vastaavan tyyppisiä artisteja kuin suuri esikuvani J.J. Cale. Suistomaan sankari Mr. White osoittautui vähintään saman veroiseksi taikuriksi, jopa astetta rouheammaksi. Uskomattoman väkevää tuotantoa kaikki ensimmäiset viisi albumia, pelkkää viiden tähden tulitusta. Mies on sellainen Elviksen, Calen ja Tom Jonesin risteytys. Toisaalta täysin uniikki ukkeli, suvereeni vekkulismies. Todella hyviä biisejä, maanläheisellä toteutuksella, sisältäen svengiä, soulia, suo-bluesia ja silkkaa voodoota!

Se, että oppii paremmin tuntemaan musiikillisen minänsä, haastamaan sitä ja tarjoamaan uusia ärsykkeitä, tekee mielelle melkoista mammonaa. Voi sitä riemun määrää, kun koet todellisia taiteellisia täyttymyksen tunteita. Sitä tuntee olevansa kuin vasikka ensimmäisen laidunkesän kynnyksellä. Aistit ovat kirkkaan terävät, kaikki on mahdollista ja askellus on kepeää. Musiikin mahti on maagista.

Kun malttaa rohkeasti kenkiä kumoon omia mukavuusalueelle rakennettuja raja-aitoja, ottamalla välillä tietoisia riskejä valinnoillaan, niin sitä huomaa itsensä myös itsevarmemmaksi. Voi pää pystyssä julistaa omille makunystyröille miellyttävää musanautintoa, välittämättä muiden mahdollisista soosoo-lausunnoista. Olla oman musiikkimakunsa maisteri. Rehellisesti, ilman sosiaalisten paineiden tai markkinavoimien luomien tarpeiden tyrkkyä.



Pink Floyd, Atom Heart Mother, 2nd Issue UK -71, gatefold 

Rohkein askeleeni, oli astua ns. progen pariin, tarkemmin ottaen astetta taiteellisemman ilmaisun piiriin. Viisain päätökseni oli Pink Floydin käsittämättömän upean tuotannon lisäksi tutustua vanhaan Genesikseen. Tämä vaati piirun verran enemmän kärsivällisyyttä, että pääsi juttuun ja juonenkäänteisiin sisään, mutta palkinto oli kaikkein antoisin ikinä koskaan! Jopa niin antoisa, että juuri tällä hetkellä mielestäni kaikkien aikojen uljain äänite on Genesiksen ”rock ooppera”, Lamb Lies Down On Broadway. Vavisuttava skitsofreniasta kertova tupla-albumi. Peter Gabriel tulkitsee täydellisesti. Ällistyttävä kokonaisuus.



Genesis, The Lamb Lies Down On Broadway - 74 us pressing, gatefold double album

Muita itselle parin viime vuoden aikana ”parhautta puskista” -löytöjä ovat olleet (jotka olen aiemmin tiennyt vain pintapuolisesti) mm. Small Faces, Santana, Betty Davis, King Crimson, Gram Parsons, Curtis Mayfield, Chicago, Procol Harum, Roxy Music ja kaikilta nimenomaan se kultainen 70-luvun alkupään tuotanto.


Curtis Mayfield, Curtis, 1st uk pressing -70, gatefold


Olipa musiikki siis suursuosittua, marginaalisempaa harvojen herkkua tai jotain siltä väliltä, niin pääasia on, että juuri minä itse nautin siitä aidosti ja arvoa antaen. Musiikki on taidetta. Taide on tunnetta. Tunne itsesi, tunne musiikki.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti