torstai 21. joulukuuta 2017

Osa 18. Liian hapokasta?

Cream, Disraeli Gears, 1. uk-painos mono -67 (stereo kannet)


Yksi tuore heikkouteni on 60-luvun loppupuolen psykedeeliset albumit. Tyyli taisi isommin startata siinä vuoden -65 ja -66 kieppeillä, kun tajuntaa laajentavat aineetkin saivat suosiota taiteilijoiden keskuudessa ja luonnollisesti niitä nautittiin myös sävellystyön kyytipojaksi. Beatlesin Revolver -albumin Tomorrow Never Knows oli Lennonin happotripin aikana visioitu tuotos ja varmaan yksi tärkeimmistä tyylisuunnan alkusysäyksistä. Nyt korostan, että eihän silloin edes alkuunkaan tiedetty kuinka vaarallista esim. LSD saattaisi olla, päinvastoin porukat luulivat vain löytävänsä sen avulla paremman tietoisuuden tilan. No, parissa vuodessa hapon vaarat ja sivuvaikutukset tulivat tietoon ja moni lopettikin niiden käytön, moni valitettavasti ei. Nyt tietysti tiedetään, että käyttö on täysin järjetöntä.

Anyway, tuona psykedeelisten aineiden kokeiluaikana kyllä kiistatta syntyi todella mielenkiintoista musiikkia ja toki ilman dopingiakin. Myös laaja rakkauden sanoma ja ylipäätänsä tiukoista normeista vapautuminen antoi pontta uudelle ajatusmaailmalle ja tavalle tuoda asioita esille. Koko hierarkkiseen yhteiskuntaan patoutunut luovuus ja käyttämättömät voimavarat suorastaan räjähtivät valtavaan kukkaan ja saavuttivat taiteilijoissa ennen näkemättömän vapauden ja rohkeuden tehdä juuri siltä miltä tuntuu, yhdessä ja ilman raja-aitoja.


The Beatles, Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club Band, 1. uk mono painos -67.

Jos ei nyt sekoiteta tähän juttuun ideologioita, uskontoja, politiikkaa vaan keskitytään puhtaasti musiikkituotoksiin. Beatles nosti homman ihan uudelle levelille Sgt. Pepper Lonely Heart Club Band albumillaan, joka yhä edelleen on aivan huikaiseva taidonnäyte maksimaalisesta puhtaasta luovuudesta ja musiikillisesta uudistumisesta ja niiden yhdistämisestä tuotannolliseen nerouteen. Albumi olikin vuoden -67 rakkauden kesän se suurin ja kaunein teos, joka soi kaikkialla ja tauotta.
Onnekseni omistan originaalin mono-painoksen tästä mestariteoksesta, joka varmuudella siirtyy jälkipolvelle, kun oikea aika koittaa. Rakkaudella.


The Doors, s/t ja The Rolling Stones, Between The Buttons


Vuonna 1967 julkaistiin myös lukematon määrä muitakin todella tärkeitä teoksia ja nyt tulee hieman luettelomaista tykitystä, koittakaa kestää kyydissä. Heti tammikuun alkuun julkaistiin The Doorsin ensimmäinen levy, joka on ehkä kaikkien aikojen yksi kovimmista debyyteistä, ainakin jos minulta kysytään. Bändi oli heti täydellinen ja meno jatkui vahvana aina Morrisonin kuolemaan saakka. Samaisessa kuussa tuli Rollareiden huumehöyryinen Between The Buttons, joka varmaan sekoiluista johtuen jäi tuotannollisesti hutiloiduksi, mutta sentäs biiseiltään kelvoksi. Kuunnelkaapa sekin siltä kantilta.


Jefferson Airplane, Surrealictic Pillow ja The Velvet Underground & Nico

Helmikuun ensimmäinen päivä oli Jefferson Airplanen klassikon Surrealistic Pillowin vuoro, jossa kitaran varressa oli muuten suomen sukujuuriltaan oleva Jorma Kaukonen. Kaunista ja kokeilevaa, joka vieläkin pystyy hämmentämään erilaisuudellaan. Seuraavassa kuussa The Velvet Underground & Nico ”banaanilevy” vavisutti musiikkimaailman ymmärryskykyä ja samassa kuussa tulevien happokunkkujen Grateful Deadin debyyttiä tyrkättiin kauppojen laareihin hippien hypisteltäväksi.

Huhtikuussa myös Turtles esitti hieman psykedeelisemmän albuminsa Happy Together. Kesän alla sitten tärähti maailmalle se Beatlesin edellä mainittu kukkaisalbumi ja Jimi Hendrixin ensimmäinen albumi, joka muutti koko rock musiikin suunnan aivan uusiin sfääreihin. Siihen vielä Frank Zappan johdolla The Mothers Of Inventionin kakkoslevy. Se oli menoa se! Kesäkuukausina esiin astui vielä itseään tai alteregojaan etsiskelevä David Bowie, energinen Small Faces ja Bee Geen psykepop-tuotos. Elonkorjuuaikaan vuorostaan eräs uusi bändi nimeltään Pink Floyd näytti vielä ihan uuden väkevän näkemyksen happorockiin ja heti perään ilmestyi Big Brother & The Holding Company Janis Joplin laulajanaan. Siihen vielä palan painikkeeksi Vanilla Fudgen hienot ensihuuruilut.



The Doors, Strange Days, Procol Harum, A Whiter Shade Of Pale ja Van Morrison Blowin' Your Mind!


Syssyn saapuessa The Doors latasi tiskiin jo vuoden toisen loistokkaan albuminsa Strange Days, melkoista meininkiä! Sitten oli The Beach Boysin vuoro näyttää hyvät vibat ajan hengessä Smiley Smile albumillaan.
Mainittakoon, vaikka nämä seuraavat eivät varsinaisesti psykedeelistä matskua olekaan, niin kuun loppuun ilmestyi vielä Van Morrisonin ensimmäinen soololevy, jossa hittinä nykyinen ikiklassikko Brown Eyed Girl ja Procol Harumin debyytti valtaisan sinkkuhitin Whiter Shade Of Pale saattelemana. Bändi ei muuten ole yhden hitin ihme, vaan katalogissa riittää maagisia biisejä vaikka muille jakaa.

Eikä lokakuukaan yhtään heikommalta näyttänyt. Ten Years After -bändin debytointi ja yksi maailman hienoimmista albumeista Buffalo Springfieldin Again näki päivänvalon, jossa jälkimmäisessä oli mukana muuan kanukki Neil Young pohjustamassa tulevaa käsittämättömän tuotteliasta soolouraansa. Ja kuun loppuun jotain aivan uutta, nimittäin uskomaton Sly And The Family Stone, A Whole New Thing! Kivenkova levy.




Marraskuussa vauhti vain kiihtyi. The Moody Blues pläjäytti mahtavan teemalevyn, jossa on esi-progressiivisia psykesävyjä orkesterisovituksilla ja joka sisälsi äärimmäisen tyylikkään klassikon Night In White Satin. Sitten Cream loihti yhden aikakauden hienoimmista albumikokonaisuuksista Disraeli Gearsin, levy jossa ei ole liki ainuttakaan heikkoa hetkeä. Väittäisin rohkeasti, että Eric Claptonin pitkän hienon uran se ihan paras teos, jossa kitarasankari on ollut keihästelemässä.




Nyt kun Beatles oli lopettanut mahdottomaksi käyneet keikkailut (koska alkeellinen äänentoisto jäi kirkuvan yleisön alle), niin bändi ideoi EP -albumin, Magical Mystery Tour leffan yhteyteen, josta myöhemmin julkaistiin LP, albumeilta uupuvilta sinkkubiiseillä ryyditettynä . Hieno ja rohkea veto näin jälkeenpäin tarkasteltuna. Samaan kuukauteen vielä kulttiklassikot, Roky Ericksonin luotsaama 13th Elevator Floor, Easter Everywhere ja Kaleidoscopen, Tangerine Dream.

Flower Power-vuoden viimeisenä kuukautena hippipukin kontti täyttyi sitten Rollareiden hairahduslevyllä Their Satanic Majesties Request, joka oli eräänlainen sekava vastaus Beatlesin pippurille, Jimi Henrixin jo vuoden toisella täysosumalla ja The Who – The Who Sell Out hengästyttävällä teema-albumilla, joka on joidenkin mielestä yksi nerokkaimmista albumeista ever! Mene ja tiedä, mutta omaperäisyyden puutteesta ei voi syyttää. Aikakauden kansitaiteissa muuten riittää pällisteltävää.




Huhhuh! Olipa melkoinen vuosi ja tässä tietenkin vain pieni otanta kaikista mahtavuuksista, mitä kaiken kaikkiaan tulvi vinyylipainoista maailmalle vuonna 1967. Miksi halusin näin listata kuukausi kerrallaan psykedeelisen ajan huipentuman julkaisuja? Pointti on siinä, että vain tätä taustaa vasten voi ymmärtää selkeämmin, kuinka valtavan suuri merkitys tällä kyseisellä vuodella oli koko populaarikulttuurin massiiviseen kasvuun ja monimuotoisen luovuuden kehitykseen. Mielestäni juuri tämä Telluksen matka auringon ympäri oli eräänlainen megapurkaus musiikilliselle runsaudensarvelle. Aikana, jolloin bisnes ei osannut ottaa liian määräävää otetta siitä mitä ihmiset saivat kuunneltavaksi tai mitä bändien odotettaisiin levyilleen tuottaa.

Tästähän koko musiikillinen kehitys sitten laajeni aivan toisiin sfääreihin ja uusia genrejä syntyi kuin taikasieniä hippikommuunien metsämättäillä. Mikään ei ollut mahdotonta. Kunnes sitten myöhemmin 80-luvun lähestyessä taas bisnes ja raha alkoivat ottaa suurempaa valtaa ja jälleen hittivetoisempi materiaali otti niskalenkin tästä monimuotoisen musiikin hurmostilasta.

Kuunteletpa mitä kuuntelet, mutta on silti hyvä ymmärtää sen verran historiaa ja muistaa, että joillakin hetkillä on ollut äärimmäisen tärkeä vaikutus musiikkiin. Itse olen äärimmäisen onnellinen tästä lyhyestä, mutta ah, niin antoisasta ajanjaksosta. Puhun siis 1966 – 1976 kymmenen vuoden luovuuden kukoistuksesta, jollaista vastaavaa tullaan tuskin näkemään, ei ainakaan näin laajasti mainstream -tasolla. Onneksi vielä nykyäänkin tulee pieniä valonpilkahduksia ja sellaisia tuotoksia, joissa muusikoiden kunnianhimo, omaan persoonallisuuteen ja uuden luomiseen nähdään vaivaa, eikä välitetä ulkopuolisista odotuksista tai vallalla olevista trendeistä.

Liian hapokasta?
Ei suinkaan, sopivasti annosteltuna.

2 kommenttia:

  1. Hieno muistelu musiikin huippuvuodesta 1967. Vanha mies kiittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa, että kelpasi. Oli kyllä musiikillisesti huikeaa aikaa, sitä on monesti toivonnut, että olisi elännyt silloin.

      Poista