sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Osa 22. Kuningattaren ahterit

Queen , Jazz,1. uk painos -78,



Tein pari vuotta sitten erään elämäni järkevimmän päätökseni. Hylkäsin kotteron ja pistin polkuanturat hommiin. Tuo mukavuuden maksimointia herisyttävä peltilehmä kaikkine lisävarusteineen on vallannut melkoisen ”must be” -osuuden ihmisten elämässä, eikä ihme. Mutta päätinpä testata ja uhmata, miten sitä näin kaupunkiolosuhteissa julkisen liikenteen varassa tuleekaan tällainen keski-ikäinen ihmispolo toimeen. Totuus on kuitenkin se, että ruuhkaisilla stadin kaduilla ei automobiililla pääse juuri kolmeakybää kovempaa, oli sitten minkälaiset turboahtimet tahi takasiivekkeet tahansa. Empiiristen tutkimusten mukaan duunimatkani lopulta sujahti kaikista nopeinten tällä yhdellä ihmisen nerokkaimmalla keksinnöllä, polkupyörällä. Syvä kumarrus muinaisille Sumerialaisille ja ranskalaiselle vaunusepälle Pierre Michauxille erinomaisista fillari-ideoinneista.

Heti kun muutaman ajokerran jälkeen löytyi sutjakka duunireitti ja se tärkeä rutiini sotkemiseen, niin sitä vasta valkenikin, kuinka hemmetin paljon hyötyä tässä toiminnassa onkaan! Kunto nousee kohisten, mieli ei stressaannu autojonoissa kökkiessä, saa runsaasti raitista (ja ei niin raitista) ulkoilmaa, näkee mahtavia maisemia ja kokee konkreettisesti vuodenajan muutokset, pumppu diggaa, kahisevaa säästyy tolkuttomasti, eikä parkkipaikkojen etsimiseen tarvitse hukata energiaa hetkeäkään ja sakkojen määrä nollautuu.

Lisäksi täytyy mainita, että se pahin pyöräilykeli ei todellakaan ole syksyn vaakasateet tahi talven viiltävät paukkupakkasviimat, vaan säistä se kaikkein julmin, juhannussää! Tämän karmeuden koin, kun sortsit jalassa painelin menemään ja yllättäin nousi armoton ukkos-inferno paukalonpään kokoisine raekuuroineen ryyditettynä 0-asteisella rankkasateella. Siitä välitön kokovartalojääpuikotus, vaan pakko oli sotkea väkisin sinihuulin eteenpäin, koska olin ylittämässä siltaa vailla suojaa. Traumaattinen kokemus kerta kaikkiaan, mutta jälkeenpäin ajateltuna jäi sellainen "suuren" seikkailijan nasta jälkimaku. Vanhainkodissa tarinassa rakeet ovat jo golfpallon kokoisia ja kypäräkin iskuista haljenneena ja pari varvasta hypotermian jälkimainingeista amputoituna.


Juhannussään pieksemänä.


Notta, mitäs sitä kaikilla säästyneillä pennosilla sitten voikaan tehdä. Vuositasolla säästö onkin sen verran sievoinen setelipinkka, että sitä voi ylimääräisellä mammonalla tehdä ulkomaan matkaa pahinta kaamosta taittamaan, siivuttaa sisäfilettä reikäleivän päälle myös arki-iltojen iloksi ja tietysti hommata yhä enemmissä määrin toinen toistaan upeampia vinyylilättysiä.

Tällaiseen pyöräaiheiseen alustusseposteluun sopii tietysti täydellisesti vuonna -78 julkaistu Queenin, Jazz albumi. Tätä Lontoolaisten seitsemättä plattaa duunattiin sekä Sveitsissä, että Ranskan Nizzassa, jossa Freddie Mercury intoutui pyöräkilpailun nähtyään säveltämään ehkä maailman siihen aikaan lyhyimmän ja kaupallisimman progressiivisen rock-pläjäytyksen, Bicycle Racen. Biisi onkin upean erilainen ”hitti” kaikkine tahtilaji- ja sävelmuutoksineen.

Itse albumikokonaisuus on täysi sekasotku ja sellaisena sitä ei kannatakaan maiskutella, vaan noukkia yksittäisiä herkkuja. Sillä tähän levyyn on tungettu lähes kaikki musatyylit, paitsi just sitä jazzia, levyn tittelistä huolimatta. Sehän pistikin kaiken runsauden ja kokeilevuuden lisäksi kriitikoiden nupit sekaisin, jotka jakaantuivat sekä hehkuttajiin että parjaajiin. Jotkut eivät yksinkertaisesti vaan voineet käsittää, miten joku bändi voi julkaista oikeastaan ihan mitä huvittaa ja leikitellä niinkin vakavalla asialla kuin musiikki. Phyi, kuinka julkean ylimielistä! Voi kriitikkoraukkoja, rock-musiikkia kun ei tarvitse ottaa ihan niin tolkuttoman tosissaan. Juju onkin siinä, että bändi pääsee vapaasti ja rennoin mielin rikkomaan rajojaan ja olla välittämättä oikeastaan yhtään mistään odotuksista, joten juuri silloin saattaa napsahtaa niitä erityisklassikoita, jotka muuten olisivat saattaneet jäädä maailmaan rykäisemättä.


Takakansi on negatiivi etukannesta.


No, mitä tulee Mercuryn fillari-innostukseen, niin siihen yhdistettiin kitaristi Bryan Mayn säveltämä Fat Bottomed Girls, joka kertoi bändin perässä juoksevista bändäreistä. Siitähän albumin kuvitusta ja videopromoa varten sitten keksittiin varata Wembleyn stadion ja roudata paikalle monikymmenpäinen mallijoukko ajamaan alasti polkupyörillä. Alkuperäisiin albumeihin liitettiin juliste sitten tästä nakujoukkiosta, joka monissa maissa sitten jätettiin paketista kokonaan pois. Jenkeissä jopa ehdotettiin, että kuvassa näkyvään ahteriin oltaisiin piirretty pikkuhousut jälkeenpäin. Bändi ei siihen hullutukseen kuitenkaan suostunut, joten posteri jäi julkaisusta kokonaan pois. Sinkkuun alkkarit kyllä maalattiin. Tähän liittyy vielä vinkeä lisämauste. Kun pyörävuokraamo kuuli vuokrattavien pyörien käyttötarkoituksesta, pistettiin bändi kustantamaan pyöriin ihka uudet satulat. Että semmosta lisäharmia. Myöhemmin sitten teemaa jatkettiin yhdelle kiertueen keikalle mukaan, jossa vähäpukeiset mallit polkivat pitkin poikin stagella. Perus seitkytlukuu.

Kolmeen osaan taittuva juliste nostaa albumin arvoa.


Levyn kannen artworkin idean rumpali Roger Taylor nappasi Berliinin muurissa näkemästään kuviosta, jossa sana Jazz on kohokirjaimin lisättynä. Lisäksi levyn avaa ehkä maailman kummallisin avausraita ”Mustapha” arabi-vaikutteineen. Eipä siis ihme, että kriitikoilla oli siinä nielemistä. Olikohan kannen tarkoitus hypnotisoida myös jazz-kuulijat bändin musiikin pariin? Siinäpä miellyttävä ajatusleikki. Mutta kun oli kyse Queenistä, niin mitä tahansa muutakin voi odottaa. Kuten sitä, että Jazzin syntysijoilla New Orleansissa järjestettiin sitten yhdet rock-historian pahamaineisimmat levyjulkkarit, jossa noin neljäsataa kutsuvierasta sai todistaa tulennielijöiden, naismutapainijoiden, taikureiden, jonglöörien, kääpiöiden ja voodoo-tanssijoiden esityksiä muiden erityisviihdyttäjien lomassa. 

Alkuperäinen kansi on avattavilla gatefold-kansilla ja sisäkanteen on kuvattu hieno studiokuva äänityssessioista Nizzasta ja levykoteloon toinen kuva Sveitsistä Montreuxin pajalta. 




Kuva Montreuxista, jossa sijaitsee myös Freddie Mercuryn patsas.


Albumi on tosiaan hajanainen, mutta yksittäisinä irroitettuna biisit ovat loisteliaita, kuten Queenillä aina. Ajan myötä albumin arvostus onkin noussut uuteen mittaansa ja bändin rohkeus ja omapäisyys ovat tuottaneet sitä ylistystä, joka teokselle kuuluukin. Tässä jälleen täydellisen oivallinen esimerkki siitä, että ei musiikkia lähtökohtaisesti olekaan mielekästä tuottaa sillä ajatuksella, että mitä ihmisten oletetaan haluavan kuulla, vaan juurikin sillä ajatuksella, että kuunnelkaapas jumakaut tästä! Nyt tulee vähän jotain ihan uutta muhennosta närästettäväksi, haluatte tai ette! Vain sillä tavalla syntyy niitä mielenkiintoisia aikaa kestäviä mestariteoksia ja toki sivutuotteena niitä ei niin onnistuneita kokeiluja, mutta sekin kuuluu pelin henkeen. Ilman riskiä ja omapäisyyttä syntyy sitä keskivertohuttua, joka laimenee jo ennen kuin painoprässit jäähtyvät.

Nyt kun albumia on taas tullut kieputeltua useaan otteeseen ja pari uuttakin detaljia ujutettua takataskuun, niin kyllä kelpaa pyöräillä. Keula pystyssä, räpätin kipunaa iskien ja mieli kirkkaana. Tosin vaatteet päällä. Ei tämä suomen kevät ihan niin lämmin ole.


Keväinen kuvatus duunimatkalta "kohtalokkaalta raekuurosillalta" napattuna.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti