keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Osa 23. Kiire jo on, kiire jo on!

Rushin debyytti vuodelta -74.



Aika.

Tuo ihmisen auringonkierron mukaan ja siitä pienempiin ja suurempiin aikayksikköihin laatima monsteri. Ei riitä, että valoisaan aikaan saa puhdetyöt hoidettua, vaan organisointia riittää nykyään 24/7 tyylisesti ja eri Outlook kalentereja synkaten, mobiilivehkeiden muistutuksien ja eri viestintäapplikaatioiden kera ryyditettynä. Huh. Pahimmillaan koko elokulku on tappiinsa aikataulutettua ja sen perässä rimpuilua.

No mutta. Onhan sitä vielä asioita, joita ajan hammas ja hektinen elämärytmi ei ole päässyt vielä kokonaan eltaannuttamaan. Erilaisia sellaisia peruskalliotoimintoja, joihin kellokaulat eivät oikein sovi ja munakelloja ei tarvitse mukaan muistutuksineen häiriköimään. Sellaisia ajanvietteitä kuten kalastus, puutarhan hoito, metsässä samoilu, tikanheitto ja tietysti vinyylien kuunteleminen.

Eräässä ammattimusiikin seminaarissa maan yhden johtavan suuren levy-yhtiön markkinointimiekkonen esitteli nykykuluttajien musiikkitottumuksia striimauspalveluissa (joita nuoriso luonnollisesti käyttää eniten) ja siitä tehtyjä johtopäätöksiä. Jengi kuuntelee yhtä biisiä about muutaman sekunnin! Siis hä? Melkoista skippailua. Eipä siinä vielä mitään. Nerokas oivallus tästä oli sitten se, että myös musiikkituotannon täytyy vastata tähän maanishektiseen kulutuskäyttäytymiseen. Kuulemma biisin täytyy koukuttaa välittömästi, vähintään 7 sekunnin aikana! Joten kappale tuotetaan lähtemään vetävällä kertsillä liikkelle tai jotenkin tutulla tavalla tahi trendikkäästi valtavirtoja syleilevällä lipaisulla. Voi hyvänen aika. Siis aivan posketon päätelmä ja todellakin koko musiikin tekemistä ja luomisen monimuotoisuutta näivettävä analyysi, anal-yysistä sanon minä. 

Eihän sitä nyt pentele sentähän kuluttajien ehdoilla aleta musaa lähtökohtaisesti duunamaan, vaan kyllähän siihen täytyy persoonallinen taiteellinen omakohtainen vahva leima iskeä ja pukea sellaiseen kaapuun, mikä saattaisi tuoda markkinoille jotakin uutta yllättävää. Tai sitten muuten vain genreä kumartavaa hieman erilaista kudelmaa sekä syvempää sanomaa syleilevää sävellyskulmaa. Sellaista ehdoitta tehtyä luomistyötä rakkaudesta lajiin. En siis voinut kuin äimistellä tätä aikalailla ahneuteen perustuvaa johtopäätöstä. Kauas on pitkä matka. Onneksi kaikki eivät ajattele samalla tavalla.


2112 albumin avausraidan kesto on 20 minuuttia ja 37 sekuntia. 


Onneksi on vielä aika ja paikka toisenlaisillekin musiikkinautintotottumuksille, jotka perustuvat aivan muuhun kuin tehokkuuteen tai trendivetoiseen klikkimetsästykseen ja rahantekoon. On olemassa yllättävänkin suuri, mutta aika näkymätön joukko musiikin kuuntelijoita, jotka antavat aikaa albumikokonaisuuksille, taiteelliselle kokonaisnäkemykselle, haastaville biiseille ja monimuotoiselle persoonalliselle ilmaisulle. Yksi iso osa näistä diggareista ovat vinyylin vinguttajia. Niitä fyysisten albumeiden keräilijöitä ja kokonaisia albumeita kuuntelevia oman musiikkimaksunsa asiantuntijoita, joiden jokaisesta kuuntelukerrasta ei jää datajälkeä, eikä laskuriin tietoa, kuinka pitkään sitä ollaankaan tänään keskimäärin kuunneltu. Mystinen marginaalijoukkio, jotka jaksavat nysvätä levyjensä parissa, tutkien albumeiden taustoja, tekovaiheita, musiikkihistoriaa, artistikirjallisuutta, kansitaiteen tekovaiheita, pakkauksen liitetiedostoja ja jopa puhdistella aarteitansa. 
TÄMÄ porukka on sitä musiikin kuluttamisen nokkimisjärjestyksen huippueliittiä. Niitä asiaan syvästi vihkiytyneitä harrastajia, joille eivät pelkät striimipalveluiden hottislistat anna käytännössä juurikaan mitään lisäarvoa. NÄMÄ musiikinrakastajat, jotka antavat kuuntelemalleen musiikilleen aikaa. Sitä aikaa, jota ei lasketa sekuntikelloilla, datalaskureilla, eikä millään musiikinkulutusmittareilla. Vaan sitä samaa aikaa, jota kulutetaan kalastaessa, puutarhan hoidossa, metsässä samoilemisessa, tikan heitossa. Sitä ajatonta aikaa, jota ei voi edes ajaksi kutsua, koska sitä ei tunnista ajan kuluksi, koska se on sitä hetkessä elämistä, tässä ja nyt.


Rushin Moving Pictures vinyylin mukana tuli yllättäen alkuperäinen Tour Book.


Jos minulla olisi aikakone, niin kytkisin vipuni asennon siihen aikaan, jolloin ei ollut vielä niin pirun kiire ja suuntaisin itseni Rushin keikalle. Kuuntelemaan tuota ajatonta musiikkia ja sellaisia biisejä, joita ei ole kellon mukaan sinkkubiiseiksi sävelletty tai mahdollisimman paljon klikkejä tavoittelemaan nimetty. Vaan sen mukaan, mitä biisi valmistuakseen aidosti sisuksiinsa ja ympärilleen todella tarvitsee.

Tämän kirjoittamiseen meni muuten taukoineen aikaa 2 tuntia ja 20 minuuttia ja 15 sekuntia. Oliko tämäkin siis ajan hukkaa? No, aikansa kutakin. Erään uuden teorian mukaan mustassa aukossa aika vääristyy niin, että menneisyyskin katoaa, joten ei kai sillä niin suurta väliä lopulta ole.

Palataan asiaan siis jonkin ajan kuluttua, mutta sillä aikaa, vaikka aikaa tappaakseenne, kuunnelkaa Rushin vinyyleitä. Ilman kiirettä. Ajan kanssa.
   

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti