sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

Osa 24. Takaa-ajofunkin alkeita



The Undisputed Truth, Face To Face With The Truth, uk painos -72.



Ei katujen kuninkaallisiksi päästä rajun rock and rollin tahdissa. Eikä edes punkin tai rapin. Katu-uskottavuus mitataan kaulusten pituudessa ja askeleen notkeissa rytmissä. Kun on ottanut haltuun takaa-ajofunkin alkeet, niin arkitoimien diilaus sujuu vaivatta ja haaremi kasvaa vauhdilla.

Ei ole mitään sattumaa, että Quentin Tarantinon Jackie Brown elokuvaa rytmittää funkahtavat soul tahdit. Kuvittele taustalle EDM-jyskettä pariksi tunniksi. Ei oikein lähtisi. Funkissa on nimittäin viipyilevää vaaran tunnetta ja jumankauta jännitettä! Tsekkaa vaikkapa Shaft, Across 110th Street tai Superfly leffojen soundtrackit. Silkkaa äänisifonkia sielulle.


Isaac Hayes, Shaft, orig. usa painos -71.
Jackie Brown elokuvassa oleva biisi on tässä alkuperäisessä yhteydessä.


Mikään ei ole niin kutkuttavaa, kuin kuunnella auringon laskiessa, yhdellä jääpalalla maustettu neliön muotoinen whiskey-lasi käpälässä, Curtis Mayfieldin hypnoottista soulfunk-latinkia. Tai sitten The Undisputed Truth -ryhmän lähes ikuisuuksia kestäviä biisipaisutuksia, samalla kun kiillottelet faijalta perityn kireästi nirskuvan 70-luvun puolipitkän nahkatakin suurta hopeasolkea.


Curtis Mayfield, Curtis, uk painos, -70 (Buddah Records)


Funk musaa enemmän eri asioihin yhytettynä, koko hemmetin maa toimisi monin paikoin paljon jouhevammin. Suomen potkupallon maajoukkue saisi otteisiinsa tarvittavaa rentoutta ja taatusti näyttävämpiä maaleja, koulujen köökeissä muhisi maittavammat padat ja politiikassa ei kiristeltäisi pipoja niin kiivaaseen tahtiin, jos vain ymmärreittäisiin pistää tätä jaloa ääniaaltoa eettereihin. Radiot ja mediat vaan suoltamaan enemmän näitä kututahteja, niin saadaan tämä härmän hyytynyt syntyvyyskin kerta rytinällä uuteen kukoistukseen. Lahjetta leveemmäksi ja lanteisiin lisäeloa.


Kaikki ovat kuulleet tällä albumilla olevan funk-instrumentaalin, mutta harva tietää, että sen esittää tämä upea Skotlantilainen funk-orkesteri. (uk-painos -74.) ps. Average tarkoittaa keskinkertaista soittajaa, bändin knoppi.


Mutta miksi funk on vajonnut marginaaliin? No siksi, koska jengi pelkää. Keskivertohiihtäjän turvallisuuden tunne suosii keskimäärin vastaanottamaan sellaista keskivertohuttua, joka antaa ärsykkeitä mahdollisimman vähän, mutta tuo sellaista ihan kivaa fiilistä, että voi ihan vähän heiluttaa käsiä keikalla siellä takarivin tuntumassa. Sitä sitten tasaisen mukavasti kuluttajia palvelevista tuotantoyhtiöistä ja ihanissa töllötinformaateissa tarjoillaan. Napakka potku kiiwille tällaisille tylsille toimille. Funkia lautaselle ja sassiin! Saadaan tähänkin kansaan vähän eloa, rentoutta ja itsevarmuutta!


Stevie Wonerin 70-luvun tuotanto on käytännössä täydellistä hallintaa.


Kun puhutaan funkista, niin luonnollisesti siihen lähes aina ensimmäiseksi liitetään James Brown, eikä syyttä suotta. Liukasliikkeinen legenda oli kuitenkin tyylisuunnan merkittävin kehittäjä ja alkuvoima. Jostain ihmeen kumman syystä itselleni maestron levyjä ei ole vielä ainuttakaan tulla tupsahtanut. Mutta paljon muuta mielenkiintoista toki. Huikeimmat funk-aakkoset löytyvät mielestäni Stevie Wonderin 70-luvun rappauksista. Ne ovat sellaista totaalista ylivoimaa, jonka edessä ei voi muuta kuin polvistua ja huutaa hallelujaa. Vink: on muuten myös todella erinomaista aerobic musiikkia.


Betty Davisin viimeinen lätty julkaistiin vasta 2009, vaikka se nauhoitettiin jo vuonna -79. 


Korvia punottavimmat tamppaukset löytyvät Betty Davisin albumeilta. Nämä eivät ole kuitenkaan vain pikkutuhmia tahteja, vaan aitoa A-luokan lapontaa todella kovilla muusikoilla ryyditettynä. Siitä on mukava jatkaa teemaa Ohio Playersin huipputuotantoon ja siihen kylkeen tietysti Sly & The Family Stonet ja Funkadelicit, niin tymäkämmät tanhut ovat jo vakaassa plaanissa.


Sly & The Family Stone, There's A Riot Goin' On, Netherlands -71.


Itseä viehättää kovasti myös musatyylit, joihin on salakavalasti ujutettu funk-vaikutteita. Hyvänä esimerkkinä tietysti 70-luvun upeat disco-levyt ja vaikkapa Lenny Kravitzin tuotannollisesti taitavat rock-viisut tai jopa joissakin heavymätöissä, esim. Clutch -bändin tuotannossa, jonka myötä bändi onkin genren yksi groovein orkesteri. Toki Hip-Hip on osin funkista vaikutteita lainannut genre, mutta jääköön se tässä yhteydessä hehkuttamatta, kun en siitä ole juurikaan innostunut. Puhelaulu ei vaan sytytä, eikä sämpläys, mutta ymmärrän hyvin jos joku siitä diggaa.


B.T. Express, Non-Stop edustaa erinomaista discofunk musatyyliä. usa painos -75.


Funkin vetovoiman perusta valetaan komppipuolella, joten rumpu-bassoakselin täytyy olla saumattoman timanttista tekoa. Siihen päälle sitten kuorrutetaan wah wah-kitarat ja muut skittapörinät, poikkihuilut, torvisektiot, klavinetit, bongot sekä järjetön kirjo erilaisia perkussioita. Päälle persoonalliset ja soulpohjaiset laulut ja sitten vaan tamppaamaan, paisuttamaan ja toistoa toiston päälle. Pahaa laittoa ja ankaraa ajoa!


Multi-instrumentalisti Jimmy Castorin erittäin väkevä albumi vuodelta -72 on ahkerasti sämplätty hip hopin kierrätyksiin. 


Jotta maailmasta tulisi edes hitusen lungimpi mesta, niin pitäisköhän tehdä anomus opetusministeriöön, että koulujen musiikkitunneille saataisiin yksi kaikille oppilaille pakollinen kurssi; takaa-ajofunkin alkeita.



Etta Jamesin funk-albumi vuodelta -73 ei jätä kylmäksi.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti