sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Osa 25. Höntöntönttöä - peittyvätkö mediavirrat muoviroskaan?




Euroviisut. Tuo musiikkimaailman suuri kummajainen. Kilpailu, joka vuosittain kokoaa eurooppalaiset ihmettelemään monikulttuurisia esityksiä ja kannustamaan oman maansa edustajaa. Viisut ovat jo kauan olleet viihdekilpailu, jota ei ole yleisesti (tietääkseni) yleisössä otettu ihan hirveän vakavasti, vaan siinä saunan jälkeen (koti)kaljan kyllästämällä kotisohvalla on virnistelty kaikelle kummallisuudelle ja äimistelty mitä ihmeellisimpiä esityksiä. Vaan nyt on toisin. Oikeastaan, koko musiikkibisneksen yltiökaupallinen ajankuva heijastuu entistä vahvemmin myös tähän ennen niin tuiki turvalliseen pehmoperheohjelmaan.




Kaiken näkee varsinkin suomen valmistautumisessa tähän nyt muka maailman tärkeimmän kilpailun voittamiseen. Valitaan kabinetissa kansainvälisissä talent-kilpailuissa mahdollisimman monia miellyttävä esiintyjä, jota sitten tuunaataan isolla tuottaja-höösääjä-joukkiolla ja rakennetaan sellaista myös mahdollisimman monia miellyttävää oikein viimeisen päälle trendikästä listahittimusaa. Mihin katosi se Euroviisujen karsintojen alkuperäinen idea monipuolisesta rikkaasta ja jopa persoonallisestakin tarjonnasta, jota ihmiset pääsevät joukolla äänestelemään? Nyt voittajaa leivotaan hinnalla millä hyvänsä ja mikä törkeintä, veromaksajien rahoilla, aivan kuten niissä vähän pelottavissa amerikkalaisissa lapsimissikisoissa. Isketään kaikki samaan varmalta tuntuvaan muottiin ja kaavaan. On säihkettä, komeaa lavastetta, tarkkaan mietittyä ja aiempiin hittikaavoihin pohjautuvaa sävellyskoukkua, paljasta pintaa, samanlaisia taustatanssijoita, kuin jokaisessa muussakin trendivideossa samanlaisilla liikkeillä ja hemmetin isoa komeeta kamera-ajoa. Vaan kun ei pili värähdä. Ei sitten yhtään, ei jumankauta millin tuhannesosan vertaa! Sama kuin söisi herkkunälkäänsä steariinista duunattua kynttiläomenaa. Ei tule edes oksennusreflektiä. Kyllä tulee ABBA:aa iso ikävä.


Päheet kannet tässä ABBAn kokoelmalevyssä.


Euroviisut ovat aina olleet sellainen sympaattinen ”spedeilysirkus”. Nyt sekin alkaa peittymään tylsään kaupalliseen kaapuun, jota kautta yritetään tavoittaa yhdellä kertaa ne samat miljoonat massat, joita laulutalent-ohjelmien taukoamattomalla sulkutulituksella tykitetään. Tämä musiikkialalla yhä selvemmin esillä oleva yltiökaupallisuus tietysti ohjaa tarjonnan väkisinkin tiettyyn suuntaan, koska tavoiteltavat rahat ovat niin suuria. Tarjonta yksipuolistuu juuri siihen suuntaan, jota eniten striimipalveluvirroissa klikkaillaan (huom. biisejä ei tarvitse välttämättä edes kuunnella rahavirtojen kannalta). Raflaava biisin nimi, tutut biisimaneerit, auto-tunella kyllästetty laulusoundi ja kynsi- ja meikkistudioilla vimpan päälle viimeistelty esittäjä mahdollisimman seksikkäällä ryhmätanssivetoisella konseptilla. Siinä menestysresepti, jota jauhetaan pakonomaisesti hitistä toiseen voittopokaalien himo silmissä. Hohhoijaa. Norppa-live ajaa kirkkaasti ihan joka suunnasta ohi kiinnostavuuden tasolla. Korostan, että nyt puhun siitä mitä kaupallisesti voimakkaasti nostetaan esille.


Norppa hengittää livenä, suomen euroviisubiisi ei niinkään.

Ilmiö toistuu voimakkaasti striimauspalveluiden tyrkytysosastoilla eli mainosbannereissa ja ennen kaikkea soittolistoilla. Isojen levy-yhtiöiden vasta-argumenttina on, että nythän kaikki musiikki on kaikille helposti saatavilla, mutta vinha totuus on kuitenkin siinä, että massamarkkinointiin päätyy suurimmalta osin se trendikkäin ja helpoiten klikkejä kahmiva materiaali. Suurin ongelma on siinä, että marginaalisemman musiikin tekemisestä lähtee se viimeinenkin järjen hiven.

Yhtään väheksymättä yksittäisiä lahjakkaita artisteja ja idolivalmennuksissa trimmatuiden esiintyjien laulu- tahi show-taitoja, niin sillä ei ole tässä isossa kuvassa enää suurta merkitystä. Musiikki on kiedottu kiivaan kilpailun ympärille, mikä on taiteessa oikeastaan aika outoa. On tuomaristoa, raatia, tehovalmentajaa ja kaikenlaista mentoripelleä, tärkeinä tottakai. Tämän kaiken muovituotannon seasta, kun ei enää tahdo nähdä niitä kaikkia oikeita aitoja musiikkimeren rikkauksia ja lajien kirjoja, erilaisine ja näköisine otuksineen ja äänineen. Saati ne nuoret untuvikot musiikinkuluttajat, kun raukkaparat eivät ole edes koskaan aitoa äänikorallia nähneet sen tappiinsa sponsoroidun markkinahattaran lomasta. Limainen ja botoxinen höntöntönttö lilluu sitkeästi pinnalla tyrkyllä, jota valtamediat kilpaa suoltavat ja miljarditulosta tahkoavat globaalit suurlevy-yhtiöt ruokkivat.


Ei niin hämmentäisi, jos luopuisi musiikilla kilpailemisen. Mutta onko enää muita teitä esille kuin kilpailut? 

Jotkut saattavat tällaisille kirjoituksille heristää sormeaan, että älä sinä puutu meidän rakastamiin Euroviisuihin. En varmasti puuttuisikaan, jos myös minun rahojani ei sinne tuhlattaisi! Olisi kiva nähdä tämänkin Lissabon-retken hintalappu, eriteltynä kiitos.

Edit: (kiitos eräälle lukijalle kysymyksestä, että mites tämä nyt liittyy vinyyleihin) No sillä tavalla, että jos nykykehitys jatkuu samanlaisena, niin ainakaan pienempien artistien ja bändien vinyylien painattaminen muuttuu hyvin vaikeaksi. Oikeastaan kysymys on siitä, kun koko musiikin tuotanto täytyy kustantaa kokonaan itse, niin kuinka paljon haluat polttaa omaa rahaa siihen, että musiikkisi päätyy vinyylinä myyntiin yhä harvenevaan uutta musiikkia kauppaavaan levykauppaverkostoon. On nimittäin kustannuksellisesti ihan sama, painatko levyä 100 vai 500 kpl. On ehkä hyvä muistaa, että aika harvassa on suomessa enää sellaiset artistit, jotka myyvät ylipäätänsä fyysisiä levyjä yli tuhatta kappaletta. Totuus on aika karu täällä härmässä. Vaikka kaikkea ei mitata rahassa, mutta jos markkinat näivettyvät liikaa, niin tosi hankalaksi menee. Nyt keikutaan jo ihan siinä rajoilla. Siinä mielessä te kaikki vinyylin vinguttajat olette ihan olennaisessa roolissa monimuotoisen musiikkikulttuurin säilyttämisessä. Respect.

Joko olisi siis aika herätä? Kuinka siivotaan musiikkivirrat liiasta muovista, ennen kuin on jo liian myöhäistä? Missä on ne vastavoimat, jotka oikeasti alkaisivat muuttamaan musiikkibisneksen liian keskittyneitä valtarakenteita vai onko se jo täysin mahdotonta? Vai eikö ketään enää oikeasti kiinnosta?

Kommentoikaa! Jakakaa! Toimikaa! Onhan vielä olemassa pienen pieni toivonkipinä... 

Nm. Musiikin tulevaisuudesta huolestunut setämies


Ps. Kaikkien aikojen kirkkain Euroviisuvoittaja ABBA julkaisee uutta musiikkia 35-vuoden jälkeen.




2 kommenttia:

  1. Niin samaa mieltä kanssasi! Merien peittyminen muoviroskaan oli mitä mainioin vertaus sille, mitä Euroviisuissa ym. samankaltaisessa musiikkibisneksessä tapahtuu. Hyvä kirjoitus ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Vähän kärjistettyä, mutta on siinä totuutta tosi paljon. Onneksi on vielä olemassa vaihtoehtoja, toistaiseksi. Itse pyrin tukemaan rakastamaani bändiä ostamalla sen vinyylin, niin tiedän, että bändi saa edes jonkun vastineen diggailustani, eikä raha valu toiselle artistille, niin kuin striimauspalveluissa menee.

      Poista