sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Osa 26. Ysärin helmiä

Soundgardenin Badmotorfinger ilmestyi vuonna -91 ja on yksi Grungen tärkeimmistä merkkiteoksista.


Nykyään kun aika ajoin nousee esiin näitä nostalgisia ysärikekkereitä, niin vetonaulat ovat sitä yltiökevyttä kaupallislähtöistä kamaa kuten Haddawayta, Pandoraa, Dr. Albania jne. Kaikki kunnia moiselle jumputukselle, mutta aina hieman puistattaa, koska ne ysärin todelliset helmet olivat jotain ihan muuta. Silloin 90-luvun alussahan nousi voimakkaita vastaliikkeitä kasariaikojen modernisoidulle juppikulttuurille ja elektrovetoisille mammuttituotannoille.


Gunnareiden debyytti toi tervetullutta munaa silloiseen vallitsevaan valtavirtaan.


Toki asiat alkoivat liikkumaan siihen suuntaan jo 80-luvun loppupuolella Guns ´N Roses räyhäkkäänä ja näkyvimpänä lipunkantajana. Eipä niidenkään klassikkoalbumi Appetite For Destruction lähtenyt ihan salaman lailla liitoon ja maailmanvalloitukseen, mutta levy oli kuitenkin niin vahvaa tekoa, että aika hoiti vääjäämättä tehtävänsä. Gunnareiden debyytin kansitaidekin meni vaihtoon bändin megasuosion myötä, koska alkuperäinen oli liian räväkkä. Itse ostin vinyylin heti kun se ilmestyi ja sillä alkuperäisellä ilmeellä varustettuna. Bändin vaikutus oli kyllä kaiken kaikkiaan valtava, vaikka tällä härmässäkin siihen lämmettiin yllättävän hitaasti. Bändi turposi jo melkein pelkästään tämän yhden teoksen myötä niin suureksi, kun se tänä päivänä on. Mutta tosiaan, vuosikymmenen vaihdoksen myötä tapahtui kaksi erilaista merkittävää massiivista liikettä.


Temple Of The Dog on hyvä osoitus kollektiivisesta projektista rakkaudesta lajiin.


Ensimmäinen suuri suuntaus singahti Seattlesta. Grunge. Angstinen, raaka, raskas, voimakas ja tietyllä tasolla paljon suurta tunnetta sisältävä genre. Ne kaikista suurimmat yhtyeet olivat Nirvana, Pearl Jam, Soundgarden ja Alice In Chains. Itse olin ostanut jostain syystä vinyyleinä AIC:in Faceliftin, Soundgardenin Badmotofingerin ja hienonhienon Temple Of Dog projektibändin levyn. Nyt voikin olla tyytyväinen etten päätynyt näiden osalta Compact Disc levyihin, sillä ysärialbumeiden arvo on myös pienistä painosmääristä johtuen arvokkaita. Tosin eipä näitä henno ikinä myydä.

Periaatteessa nämä orkat oli helppo niputtaa samaan lokeroon, mutta oikeastaan kaikki olivat todella erilaisia ja omaperäisiä. Kaikkia yhdisti kuitenkin se armottoman kova asenne ja aitous, joka välittyi vahvasti vielä silloin valtavan merkityksellisen Music Televisionin videoilta ja tietenkin sitten keikoilla. Tulihan näistäkin sitten äärimmäisen kaupallisia, mutta musiikkia ei siitä ajatuksesta lähdetty alun perin luomaan. Siinä on se valtavan iso ero siihen tanssiysäribuumiin. Yksi legenda tarttui mielellään sopivasti ohi liihottelevaan oljenkorteen pääsemällä väkevämmin takaisin maanläheisempään raaempaan ilmaisuun kasariaikojen tutkimusretkiltään, herra Neil Young. Miekkonen suorastaan tituleerattiin ”grungen kummisedäksi” ja kyllähän se Uncle Neilille tietysti sopi. Tällaiseksi grungen ”esiteokseksi” voi vaikka nostaa framille Crazy Horse kokoonpanon säestyksellä loihditun Ragged Glory albumin. Ehdottomasti toimii parhaiten vinyyliformaatissa.


Ragged Glory julkaistiin vuonna 1990.


Lisäksi Neil Young teki räyhäkkään yhteislevyn Pearl Jamin kanssa vuonna -95, joka on nimeltään Mirror Ball. On muuten sekin vinyylinä arvokas tallenne nykyään ja itse odottelen uusintapainosta vesi kielellä. Olin todistamassa Helsingissä Pearl Jamin ja Niilon yhteiskeikkaa, jonka himaan hoiti sillä kertaa kummisetä. Helmihillojen solisti Eddie Vedder oli silloin niin tutkalla, että heidän keikka vesittyi lähes täydellisesti. Olen nyt nähnyt bändin myöhemmin pariin otteeseen ulkomailla ja keikat ovat olleet ihan parhaimpien esiintymisen joukossa joita olen ollut kautta aikain todistamassa. Ne stadin sekoilut on annettu jo kauan sitten anteeksi.


Pearl Jam, Vitalogy osoitti bändin olevan muutakin kuin yhden tyylisuunnan edustaja.


Keikoista puheen ollen, Alice In Chainsia pääsin todistamaan heidän ensimmäisellä loistavalla Tavastian keikallaan, jossa pääsin jopa vaihtamaan pari sanasta nyt jo edes menneen solisti Layne Stanleyn kanssa. Nirvanan festarikeikka Ruisrockissa -92 ei suurempia elämysmuistikuvia jättänyt, mutta tulipa nähtyä. Ehkä sillä kertaa olin itse liian tutkalla. Ainoastaan näistä suurista Soundgarden jäi näkemättä, mutta sentäs Chris Cornellin soolokeikkaa tuli todistettua ja hänen toisen myöhäisemmän bändin Audioslaven energisen esiintymisen Helsingin jäähallissa. Kaiken kaikkiaan tämä suuntaus oli todella suurta herkkua ja tärkeässä roolissa allekirjoittaneen aikuisuuteen astumisen riiteissä ja myös siihen, että myös tänä päivänä vaadin musiikilta, oli se sitten minkä genren edustaja tahansa, aitoa asennetta. Liian kaupallisuutta lipova setup alkaa aina pykimään nopeasti vastaan ja kipunat katoavat heti alkuunsa. Muita mainittavia ysärikukoistuksessaan liihottelevia amerikanakteja olivat mm. Stone Temple Pilots, Rage Against The Machine, The Smashins Pumpkins, Faith No More, Foo Fighters, Live, Jeff Buckley, R.E.M. ja Dave Matthews Band, jotka niputan mielelläni hieman laakeampaan samaan asenteelliseen laariin.

Vinyyliharrastuksen kantilta ysärin keräily on sinänsä hieman haastavampaa, koska albumit maksavat originaaleina aika lailla, mutta onneksi uusintapainoksiakin on alkanut ilmestymään jo kelpo lailla. Toistaiseksi suurin osa tämän hienon vuosikymmenen tuotoksista saa kelvata CD-levyinä, mutta tärkeimmät aarteet on ollut ihan pakko hankkia vinyyleinä, koska niin se vaan on. Kyllähän sen tiedätte ja hyvin ymmärrätte.


Oasisksen debyytin avausbiisi tekee asian heti selväksi. Rock n´Roll Star vakuuttaa edelleen.


Toinen suuri merkittävä suuntaus oli tietysti ns. brittipopin uusi uljas nousu aivan kirkkaimpiin parrasvaloihin. Todella väkevä nippu aivan mielettömän upeita ja persoonallisia orkestereita nousi isosti esille juuri 90-luvun alkupuoliskon aikana. Siis aivan käsittämätön runsauden sarvi ja jokainen bändi osasi älykkäästi jalostaa aiempaa perimää uuteen kaapuun laitettuna. Kaikkia näitä bändejä yhdisti oikeastaan suunnaton itsevarmuus ja erinomainen kyky tehdä nimenomaan melodisesti koukuttavia sävellyksiä. Miettikääpäs nyt mitä bändejä: Oasis, Suede, Primal Scream, Pulp, Blur, The Verve, Radiohead, Manic Street Preachers, The Stone Roses, Kula Shaker, Ash, Supergrass ja kaikilla ihan oma tunnistettava tyylinsä. Olen todella iloinen, että pääsin kokemaan ja elämään myös tämän upean kukoistuksen kauden, joka tuotti uskomattoman määrän ”uuden ajan klassikoita” ja jos tämä maasto on jäänyt naaraamatta, suosittelen kyllä enemmän kuin lämpimästi sitä nuuskimaan. 

Myöhemmin nämäkin bändit menettivät sen terävimmän tenhonsa osin elektronisoitumisen ja tietokoneiden tuomien suunnattomien tuotannollisten mahdollisuuksien myötä. Tietenkin moni väittää, että ne taiteellisesti parhaimmat palat tulivat vasta tämän myötä ja hyvä jos maittaa, mutta se alkuperäinen voima ja energia puuttuu tästä tietsikoilla ohjelmoidusta bittivirrasta.


The Black Crowesin kolmas kiekko Amorica on nykyrockin klassikko, joka kumartaa 70-luvun perinteelle.

  
Kuitenkin kaksi todella isoa juttua nousi itselle esille näiden edellä mainittujen massiivisten suuntausten yläpuolelle ja molemmat lainasivat hyvinkin suoraan sieltä kultaiselta 70-luvulta. Molemmat vieläpä tekivät sen niin korskean uljaasti, että ne ovat edelleen vankkoja suosikkeja omassa katalogissa. The Black Crowes ja Lenny Kravitz. Mustat korpit jatkoivat syvän etelän southern-rock perinnettä unohtamatta sielukasta tulkintaa. Kravitz taasen tuoden soppaan mukaan funkahtavaa poljentoa ja John Lennonin melodisuutta sekä minimalistisuutta. Juuri näiden albumeiden ansiosta, aloinkin alun perin tutustumaan syvemmin 60- ja 70 -luvun meininkeihin, joita olen aiemmissa kirjoituksissa paljolti ruotinut. Näiden artistien julkaisut löytyvät kaikki vinyyleinä hyllystä ja ovat edelleen aktiivisesti soitossa. Yhden Kravitzin tilasin aina Japanista asti, onneksi on Discogs kauppapalvelu olemassa, jonka avulla homma hoitui helpommin.



Kravitz iskussa ja Slash on mukana Always On The Run viisussa. Lennyn ilmakitara on muuten tosi tyylikäs.


Oliko siis 90-luku siis rockin ”se viimeinen suuri nousu” ennen trendivetoisen tanssimusiikin markkinoiden valtaamista? Vai vieläkö rock nostaa päätään ja synnyttää jonkinlaisen suuren aallon, jonka myötä nuoriso liputtaa vielä kerran tämän rouheamman ilmaisun puolesta? Sitä hartaasti vielä toivon ja aika sen näyttää. Näistä musahommeleista kun ei oikein aina tiedä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti